Situationismi, Socialism ou Barbarie ja Gyorgi Lukacs Johdanto Tämä kirjoitus pyrkii sijoittamaan Guy Debordia ja situationismia kriittisen autonomisen ajattelun suuntaukseen. Uskomme, että situationismi on osa sitä kriittistä ajattelua, joka on kehittynyt 1920-luvulta alkaen ja joka kulkee Council Communismista ns. Johnson / Forrest tendenssin, Socialism ou Barbarie-ryhmästä italialaiseen operaismo-suuntaukseen, Hans-Jurgen Krahlista ranskalaiseen jälkistrukturalismiin, autonomiasta ja Toni Negristä Gilles Deleuzin ja Felix Guattariin skizo-analyysiin. Useimmiten situationismia on tulkittu pelkästään spektaakkeli-yhteiskunnan teoriana, joka on ainoastaan kyennyt ennakoimaan median ja kommunikaation leviämistä läpi yhteiskunnan. Situationismia on siis tulkittu todellisuuden käsityksenä, jonka mukaan yhteiskunnallinen kommunikaatiota on kaikista sisällöistä tyhjä ja pelkkä todellisuuden vääristymä, jossa pelkällä näyttäytymisellä on merkitystä. Käytännön tasolla tämä tulkinta on redusoinut G. Debordin ja situationismin poliittista projektia pelkästään tiettyihin eleisiin ja prosedureihin, jotka paljastavat yhteiskunnan vääristymän samoilla aseilla, jolla spektaakkeli toteutuu. Kirjoituksessamme haluamme näyttää miten situationismi on osa sitä kirottua jälkimarxilaista suuntausta, joka ei ole marxismi-leninismiä ja joka samanaikaisesti ei ole myöskään anarkismia. G. Debordin ja situationismin kautta, seuraamalla Anselm Jappen kirjan ”Guy Debord” luomaa jälkeä, haluamme tuoda esille ne konkreettiset vaikutukset, jotka ovat jättäneet jäljen situationismiin ja jotka mielestämme ovat: Gyorgi Lukacs, Socialism ou Barbarie ranskalainen vallankumouksellinen sosialistinen ryhmä ja nuoren Karl Marxin teoreettinen tuotanto. Tätä kautta avautuu meille myös mahdollisuus vertailla situationismin suhdetta sekä samoihin aikoihin Italiassa kehittyneeseen operaismo-suuntaukseen että autonomiaan. Haluamme siis määritellä situationismille paikan, joka sille kuuluu marxilaisen diskurssin sisällä ja ymmärtää miten spektaakkeli-yhteiskuntateoria on teollisen tuotannon kehittyneimmän vaiheen marxilainen analyysi. Samalla haluamme myös tuoda selkeästi esille miten situationistinen teoria on ankkuroitunut teolliseen aikakauteen ja siten se ei kykene synnyttämään uutta paradigmaa, joka olisi riittävä ymmärtämään siirtymää kohti jälkiteollista ja postmodernia yhteiskuntaa. Tässä tehtävässä italialainen operaismo-suuntaus on osoittautunut huomattavasti tehokkaammaksi, erityisesti käytännön taistelujen tasolla. Guy Debord G. Debord syntyy Pariisissa vuonna 1931. 20-vuotiana hän liittyy suuntaukseen, jonka nimi on lettrismi ja jonka kiistämätön kärkihahmo on Ranskassa asuva romanialainen Isidore Isou. Lettrismi perustuu ajatukseen, että taide ja erityisesti runous on redusoitava sen perusrakenteeseen eli kirjaimeen (ransk. lettre). Lettristien runous on graafista, se on ääntelyä ja runojen uudelleen rakentamista kirjainten sekoituksen avulla. Tämä menetelmä tulee olemaan hyvin keskeinen myöhemmässä vaiheessa myös situationismissa. Maailma kokonaisuutena on purettava osiin ja uudelleen rakennettava ei enää taloudellisen rationaliteetin pohjalle vaan perustuen yleistyneeseen luovuuteen. Lettrismi kehittyy ranskalaisessa kontekstissa 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alkupuolella. Konteksti on politiikan, teorian ja kulttuurin kannalta hyvin ankea ja vailla uusia vaikutuksia. Vasemmistolaista ajattelua dominoi Ranskan Kommunisti Puolue (PCF), joka ankkuroituu stalinismin dogmeihin. Taiteessa puolue kannattaa äärimmäistä Zdanovilaista sosialistista realismia, tieteessä se hyväksyy vailla kritiikkia Lyssenkon oppeja, taloudessa ja politiikassa PCF jähmettyy dogmaattiseen marxismi-leninismiin sen pahimmissa stalinistisissa muodoissa. Puolueen perusoppeihin kuuluvat teoriat proletariaatin kasvavasta köyhtymisestä, puolueen ehdottomasta roolista vallankumouksellisessa prosessissa ja Neuvostoliiton johtavasta roolista maailman vallankumouksessa. Ranskassa noina vuosina on olemassa vain pieniä ryhmiä, jotka kritisoivat PCF:ä ja sen näkemyksiä. Pieniä anarkistisia, trotzkilaisia ja bordighistisia ryhmiä, jotka ovat hyvin hierarkisia, sulkeutuneita ja riitaisia sekä keskenään että sisäisesti. Trotzkilaiset ryhmät eivät kykene edes löytämään yhteisymmärrystä kysymyksessä onko Neuvostoliitto luokkayhteiskunta vai onko se degeneroitunut työläisvaltio. Ainoat valopilkut ovat lehdet ”Les Temps modernes” (suom. Uudet Ajat) ja ”Socialisme ou Barbarie”. Les Temps Modernin tekoon osallistuu sellaiset taiteilijat ja älyköt kuten Raymond Aron, Marcel Camus, Merleu-Ponty ja Jean-Paul Sartre. Socialism ou Barbarie taas syntyy ranskalaisen trotzkistisen liikkeen sisäisestä jakaantumisesta. Lehden kanta on, että Neuvostoliitto on kapitalistinen valtio. Lehti perustetaan vuonna 1949 ja se tulee olemaan yksi Euroopan merkittävimmistä teoreettisista laboratorioista, jonka vaikutus tulee olemaan suuri sekä vallankumouksellisessa sosialistisessa debatissa että kriittisen ajattelun kehityksessä. Lehden keskeisin hahmo on kreikkalainen teoreetikko Cornelius Castoriadis. Lettristit lähestyvät jähmettynyttä ranskalaista debattia taiteen suunnalta mutta heidän vaikutukset tulevat olemaan, situationistien kautta, hyvin suuria myös poliittisella saralla. Heidän toimintansa korostaa kieltäytymistä kapitalistisesta työstä ja halua oman elämänsä haltuunottoon. He pyrkivät myöskin pitämään ryhmänsä jäsenten määrän pienenä ja siten luomaan toimintamallia, joka tulee olemaan ominainen sekä situationismille että autonomialle. Tarkoitus ei siis ole muodostaa massaliikkeitä, vaan luoda ryhmiä, jotka kykenevät tuomaan esille selkeästi murtavia tekoja ja ajatuksia. Näin ollen massojen spontaanisuudelle annetaan tilaa kukkia vapaasti. Lettristit ottavat käyttöön sellaisia tekniikoita, joista myöhemmin tulee laajemmin osa työväenliikkeen toimintaa. ”Derive” (suom. ajelehtiminen) on metodi, jolla pyritään liikkumaan sisäisten ja ulkoisten virtojen vieminä ja jolla siirrytään nopeasti ympäristöstä toiseen. Derive tarkoitta, että ei ole enää yhtä ainoata paikkaa, jossa toimia vaan on aina löydettävä hetkellisiä murtumia ja tendensseja, joita on seurattava voidakseen siirtyä aina eteenpäin. Derive on keskeinen väline, jolla on mahdollista ymmärtää esim. autonomista organisoitumista alueiden ja työpaikkojen sisälle. Organisaatiosta ei tehdä pysyvää byrokratiaa tai valtaa vaan pelkästään väline, joka syntyy ja tuottaa taisteluja ollakseen aina valmis siirtymään / ajelehtimaan uuteen paikkaan. Toinen keskeinen lettristien väline on ”detournementin” metodi, jota voidaan myös kutsua kaappaamisen metodiksi. Se tarkoittaa alkuperäisen konseptin, lauseen tai käyttäytymismallin kääntämistä päälaelleen. Esimerkiksi kun perinteiset marxistit puhuvat ”dialektiikan aseista” kriittisessä ajattelussa ironisoiden ja tuodakseen esille dialektiikan murtumista puhutaan ”aseiden dialektiikasta”. Detournmentin voima tulee esille esimerkiksi monissa mielenosoituksissa, jossa perinteinen reformistinen vasemmisto pyytää työläisiä hyväksymään sosiaaliturvan leikkauksia ja työläiset huutavat ”lisää leikkauksia, enemmän työtä, vähemmän palkkaa”. Detournmentin ja ironian metodi on aina ollut hyvin keskeinen paljastamaan tiettyjen prosessien todellista luonnetta, enemmän kun perinteiset iskulauseet. Situationistit eroavat lettristi suuntauksesta ja korostavat enemmän yhteiskunnallista toimintaa ja eletyn elämän muuttamista taiteeksi kuin taiteellista kokeilua. Vuonna 1957 syntyy Situationistinen Internationaali. Situationistien suhtautuminen taiteeseen voidaan lyhyesti kuvata vaatimuksena rakentaa elämän ja taiteen yhteisyys tässä ja nyt, eikä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa kuten kaikki muut avantgarde liikkeet olivat siihen asti ehdottaneet. Itse asiassa tämä vaatimus on kaappaus (detournment), joka suoritetaan vallitsevan yhteiskuntanormin kustannuksella. Spektaakkeli-yhteiskunnassa kulttuuri ja kommunikaatio antavat vääristyneen kuvan maailmasta, ja sen vuoksi situationistit kaappaavat itselleen spektaakkelin. Jos spektaakkelin ja kommunikaation tehtävä on luoda vääristynyt tai valheellinen kuva massojen käyttöön situationistit detournmentin metodilla paljastavat spektaakkelin ja kommunikaation valheellisuuden. He eivät siis kritisoi ulkopuolelta vallitsevaa tendenssia, vaan ratsastavat sillä ja kääntävät sitä sen alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Situationistinen liike leviää useimpiin maihin, mutta se organisoituu pelkästään pieniin ryhmiin, jotka eivät kommunikoi valtamedian tai valtakulttuurin kanssa. Situationistien kirjoitukset, metodit ja ajatukset leviävät kuitenkin nopeasti nuorison keskuudessa ja niistä tulee osa poliittista agitaatiota. Situationistit itse eivät osallistu ryhmänä poliittisten liikkeiden johtoon. Vuonna 1968 kun ensin opiskelijoiden ja sitten tehdastyöläisten kapina räjähtää, situationistit pysyvät tästä sivussa ja purkavat oman ryhmänsä. He ovat hoitaneet tehtävänsä ja jatkuvuus on enemmän haitallista kuin hyödyllistä. He luottavat massojen kykyyn tuottaa innovaatiota. 1970-luvun alkupuolen jälkeen kun kumoukselliset liikkeet alkavat vetäytyä G.Debordissa heräävät ajatukset spektaakkelin absoluuttisen dominoivasta luonteesta. Debord ajattelee nyt hyvin pessimistisesti ja hän ei kykene enää kommunikoimaan niiden uusien tendenssien ja liikkeiden kanssa, jotka taas kerran Ranskassa ja muualla Euroopassa ilmestyvät näyttämölle. Tämä kykenemättömyys ei ole pelkästään Debordin rajoittuneisuutta, vaan koko suuntauksen ongelma: kun se saavuttaa oman lakipisteensä se ei enää kykene uudistumaan. Kapula on siirtymässä autonomialle ja skizo-analyysille. Debordin kunniaksi on sanottava, että hän pysyi uskollisena omiin periaatteilleen loppuun asti. Hän ei koskaan sortunut, vaikkakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, kommunikoimaan valtamedian ja akateemisen maailman kanssa. Hän ei koskaan ajatellut omaa henkilökohtaista etuaan. G.Debord tekee itsemurhan vuonna 1992 ja jättää ikimuistoisen viimeisen viestin, joka kuvaa hyvin hänen halua elää loppuun asti omaa elämää olemalla sen subjekti. Socialism ou Barbarie-ryhmän vaikutukset situationismiin G.Debordin ja situationismin kritiikki marxismi-leninismille ja K.Marxin teorian ekonomistiselle tulkinnalle on kokonaisuudessaan otettu lainaksi Socialism ou Barbarie-ryhmän teoreettisesta tuotannosta. Lehden perustaa 1949 kollektiivi, johon kuuluu entisiä trotzkisteja, kuten Cornelius Castoriadis ja Lyotard. Kollektiivi eroaa trotzkistisesta liikkeestä, koska se tulkitsee Neuvostoliiton Valtioksi, jossa vallitsee syvä luokkajako eikä degeneroiduksi työläisvaltioksi kuten trotzkistit väittävät. Socialism ou Barbarie–ryhmä ei tuomitse Neuvostoliittoa ideologian pohjalta, vaan perustaa oman arvionsa empiirisiin faktoihin. Se tutkii työläisten elämää ja tuotannon konkreettista rakennetta ja kykenee osoittamaan miten maassa työläisten riisto toimii. Samanlaisia analyysejä ryhmä tuottaa myöhemmässä vaiheessa myös Kiinasta. Socialism ou Barbarie-ryhmän tutkimustyön loppupäätelmä on, että moderneissa yhteiskunnissa tuotantovälineiden juridinen omistus on aina erotettu tuotantoprosessien tosiasiallisesta johtamisesta. Näin ollen sosialistisessa Valtiossa vaikkakin näennäisesti yhteiskunta omistaa tuotantovälineitä, niiden käytön johtaminen on annettu eräänlaiselle luokalle, joka näyttäytyy työläisille riistäjäluokkana. Samaa analyysia on sovellettu usein myöhemmin myös kapitalistisiin yhteiskuntiin ja tehdastyöhön voidakseen osoittaa miten tiettyjä toimenkuvia omaavat ryhmät tuotantoprosessin sisällä toimivat kapitalismin agentteina vaikkakin heidän juridinen status on proletaarinen. Tämän analyysin pohjalta on siis mahdollista ymmärtää miten teollisissa yhteiskunnissa antagonismi ei enää näyttäydy pelkästään pääoman ja tuottajien välisenä antagonismina, vaan organisoijien ja organisoitujen, johtajien ja toimijoiden välillä. Socialism ou Barbarie-ryhmä näkee leninistisessä puoluemallissa ja etujoukkoajattelussa tämän saman ristiriidan jatkuvuuden. Puolue ja sen jäsenet organisoivat ja johtavat. He näyttäytyvät työläisille työn organisoijien roolissa, siksi he eivät aidosti pysty tuottamaan vallankumouksellisuutta. Socialism ou Barbarie–ryhmä, kuten myöhemmin myös situationistit, löytävät uudelleen Council Communist-suuntauksen (neuvostojen kommunismi) eli ehdottaa vastakohdaksi puoluemallille työläisneuvostojen organisaatiomalli. Työläisneuvostot ovat spontaaneja työläisten vallan ilmentymismuotoja, jotka syntyvät taisteluissa ja jotka toimivat alueellisesti ja paikallisesti. Niiden väliset suhteet ovat löyhät ja horisontaalisesti, ilman keskittymiä, toteutettuja. Socialism ou Barbarie haarautuu tämän poliittisen organisaation kysymyksen ympärillä. Osa ryhmän jäsenistä on sitä mieltä, että poliittinen työ ei voi olla muuta kun tietojen ja tutkimuksien levittämistä luokan sisällä. Toinen osa ryhmän jäsenistä taas ajattelee, että organisaatiokysymys on asetettava ehkä perinteisemmällä tavalla. 1950-luvulla Socialism ou Barbarie rikastuttaa paljon sekä ranskalaista aikaisemmin kuvattua vasemmistoympäristöä että laajemminkin eurooppalaista debattia. Ryhmän vaikutukset näkyvät selkeästi sekä situationismissa että myöskin italialaisessa operaismossa ja englantilaisessa keskustelussa mm. Tony Cliftissä ja E.P. Thompsonissa. Ryhmän suurin anti on juuri siinä, että se tutkii vallankumousta konkreettisten elementtien valossa: työn organisaation, luokkarakenteen ja työläisten käytännön elämän kannalta. Socialism ou Barbarien teoreettisen tutkimustyön eräs lopputulos on, että sosialismia ei määritellä enää suunnitelmataloudeksi tai elintason parantamiseksi, vaan elämän ja työn syvempien merkityksien etsimisenä. Toinen mielenkiintoinen teorian rantautumispiste löytyy Socialism ou Barbarie–ryhmän uskosta siihen, että pitkällä tähtäimellä kapitalismi kykenee tarjoamaan yhteiskunnalle elintason kasvua. Tämä näkemys on syvässä ristiriidassa marxisti-leninistisen kurjistumisteorian kanssa ja avaa uuden mahdollisuuden taisteluille. Sosialismi voi parhaimmassa tapauksessa tuoda inhimilliselle elämälle täysin uusia onnellisuuden ja toteutumisen mahdollisuuksia ja mittoja, jotka vapautuvat ihmisen talouden diktatuurista ja näin ollen muuttavat vallankumouksellisesti koko yhteiskuntiemme arvomaailmaa ja käytännön elämää. Socialism ou Barbarie siis korvaa kaikki marxisti-leninistiset ekonomistiset lainalaisuudet tuomalla historian keskelle vallankumouksellisen subjektin tietoisen toiminnan. Rikkaus ja eletty elämä Situationismi kykenee kulkemaan seuraamalla Socialism ou Barbarien hahmottamaa jälkeä huomattavasti perinteistä marxilaista traditiota pidemmälle asettamalla omassa diskurssissaan keskeiseen paikkaan kysymyksen rikkaudesta ja eletyn elämän laadusta. Päinvastoin kun perinteiset marxisti-leninistit olivat väittäneet kurjistumisteoriallaan 1960-luku oli aikakausi, jossa kapitalistisen yhteiskunnan aineellinen perusta kasvoi voimakkaasti ja pystyi tyydyttämään yhä laajempien ryhmien aineelliset tarpeet. Ranskassa käynnistyi teollistumisen prosessi, joka tuotti yhä enemmän hyödykkeitä ja jakoi yhä enemmän rikkautta ihmisten kesken. Pääoman voittojen kasvun edellytys oli kulutusyhteiskunnassa koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvu. Tässä kontekstissa situationistit toivat uudelleen esille varhaisen marxilaisen kysymyksen: onko todellakin yksilön eletystä elämästä tullut rikkaampi vaikka rikkauden aineellinen taso on kasvanut? Situationistien mielestä tämä ei ole voinut tapahtua sellaisessa yhteiskunnassa, jossa talous on alistanut täydellisesti koko inhimillisen elämän. He kritisoivat ankarasti kulutusyhteiskunnan luomia arvoja ja viestittävät miten autot, kodinkoneet ja muut hyödykkeet eivät tee proletariaatista yhtään sen onnellisempaa. Situationistien velka on suuri myös ranskalaiselle sosiologille Henri Lefebvrelle, joka lähtee liikkeelle määritelmästä, että ”marxismi kokonaisuudessa ei ole muuta kun arkipäiväisen elämän kriittinen tietäminen". Lefebvre murtaa ensimmäisten joukossa perinteistä marxisti-leninististä käsitettä, jonka mukaan objektiiviset tuotannolliset olosuhteet määräävät ylärakennetta. Objektiiviset olosuhteet eivät hänen mukaan riitä tuottamaan vallankumousta, joka taas voi tapahtua pelkästään kun massat eivät halua enää elää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vallankumouksellinen prosessi ei siis enää perustu kapitalismin sisäiseen lopulliseen kriisiin, vaan tietoisen vallankumouksellisen subjektin toimintaan. H.Lefebvressä esiintyy myös hyvin voimakas työn moraalin kritiikki: jaoteltu, paloiteltu ja massifioitunut työ ei voi enää toteuttaa ihmistä yksilönä. Työ ei siis enää ole asia mistä työläisten pitäisi olla ylpeitä, vaan itse asiassa tyytymättömyyden lähde. Työstä kieltäytymisestä tulee väline, jolla on mahdollista kieltäytyä kapitalistista suhteista yleensäkin. Tässäkin ero perinteisen marxismi-leninismi (ja anarkismin) työn ylistykseen on valtava. Kapitalistinen työ ei ole enää asia, jota pitää vapauttaa, vaan asia, josta on vapauduttava. Situationismi, Karl Marx ja Gyorgi Lukacs Eletyn elämän diskurssin kautta, jonka juuret löytyvät fenomenologiasta ja H.Lefebvren avulla situationismi palaa tarkistamaan uudesta näkökulmasta marxilaista suuntausta, joka oli ollut hyvin keskeinen 1920-luvulla ja jolle kategoria vieraantuminen oli vallankumouksellisen analyysin keskipiste. Tämä suuntaus kehittyi samanaikaisesti Council Communismin kanssa ja sen merkittävin teoreetikko oli unkarilainen kommunisti Gyorgi Lukacs. G.Lukacsin keskeisin 1920-luvun teoreettinen tuotos on kirja "Historia ja luokkatietoisuus", jota 1950-luvulla Lukacs itse kritisoi hyvin ankarasti syyttäen mm. omia varhaisteorioitaan eksistentialismin synnyttämisestä. Kieltämättä ”Historia ja luokkatietoisuus” vaikutti syvällisesti J-P Sartreen ja kirjasta tuli kulttiteos 1960-luvun loppupuolella. Lukacsin itsekritiikki ja paluu perinteisiin marxisti-leninistisiin näkemyksiin ei siis vähentänyt hänen varhaisteostensa arvostusta. G.Debordin käsityksen mukaan kapitalismi köyhdyttää aineellisen rikkauden lisääntymisestä huolimatta elettyä elämää, joka pirstaloituu yhä useampiin eroteltuihin ympäristöihin aiheuttaen yhteiskunnan todellisen yhtenäisyyden menettämistä. Tässä tilanteessa ihminen vieraantuu oman työnsä tuotteista, suhteista muihin inhimillisen yhteisön jäseniin ja yhteiskuntaan. Raha on väline, joka materiaalisesti yhdistää yhteiskunnan, mutta se ei riitä yhdistämään yhteiskuntaa siten, että sen jäsenet tuntisivat olevansa osa yhteisöä. Raha ja rikkauden tuottamisen prosessit pikemminkin segmentoivat edelleen yhteiskuntaa. Debordin mielestä spektaakkeli on väline, jolla yhteiskunnan yhtenäisyys palautetaan. Tämä yhtenäisyys ei kuitenkaan ole todellinen prosessi, eikä yhtenäisyyskään ole todellinen. Yhtenäisyys on vääristymä, joka tietty luokka tuottaa tarkoituksenmukaisesti voidakseen alistaa sen avulla yhteiskunnan jäsenten enemmistöä. Spektaakkeli on siis virtuaalitodellisuutta, joka perustuu vääristyneeseen tai valheelliseen kuvaan todellisuudesta. Tämän valheellisen yhtenäistämisen prosessin läpivienti spektaakkelin avulla edellyttää, että pääoma on alistanut todellisesti yhteiskunnan kokonaisuudessaan omaan tahtoonsa ja siten kykenee tuottamaan sen muodollisten suhteiden lisäksi myös sen todellisia suhteita. Marxin termein spektaakkeli yhteiskunnan edellytys on siirtymä muodollisen alistamisen aikakaudelta yhteiskunnan todellisen alistamisen aikakaudelle. Marxin analyysissa tämä prosessi tarkoittaa sitä, että kapitalistinen järjestelmä sen alkuvaiheessa ei kykene tuottamaan eikä johtamaan todellisesti tuotantoprosesseja. Kapitalistinen järjestelmä pelkästään haltuunottaa työläisten itsenäisesti tuottamaa rikkauden virtaa tai sen ylimääräisä osioita. Tämä tarkoitta sitä, että työläisille jää myöskin eletyn elämän tasolla mahdollisuuksia rakentaa omaa keskinäistä yhteisöllisyyttä. Tässä vaiheessa alistaminen toteutuu muodollisella tavalla omistussuhteiden kautta. Kun kapitalistinen tuotantomuoto kehittyy se pyrkii alistamaan kaikkia tuotantoprosesseja itseensä ja synnyttämään uusia rikkauden lähteitä. Kapitalistinen komento siis ottaa itselleen tuotannon johtamisen ja suunnittelemisen tehtävät. Tämä prosessi alistaa todellisesti yhteiskuntaa, koska enää ei ole tilaa itsenäisille arvostumisen ja tuotannon prosesseille, jossa työväestö tuottaisi rikkautta tai sosialisointia. G.Debordin mielestä spektaakkeli on eräänlainen vieraantumisen eli abstraktoinnin prosessi. Spektaakkelissa katsoja eli alistettu yhteiskunnallinen luokka katsoo passiivisesti sitä maailmankuvaa, jota hänelle tarjotaan. Spektaakkeli kategoria on Debordin vastine K.Marxin vieraantumisen kategorialle, jossa työläinen katsoo ulkopuolisena oman työnsä hedelmiä. Vieraantuminen on kategoria, joka ei ole koskaan ollut keskeinen marxisti-leninistisessä diskurssissa. Vieraantumisesta ei ole puhuttu ilmeisesti, koska diskurssin kehittäminen olisi lyönyt lujasti juuri niiden korville, jotka olivat Neuvostoliitossa ja sosialistimaissa lisäämässä teollista tuotantoa ja vieraannuttamassa työläisiä oman työnsä tuloksista. Neuvostoliitossa, kuten todettu aikaisemmin, tuotantoprosessit rakennettiin nimenomaan kapitalistisella tavalla jakamalla työ suorittajien ja käskijöiden välillä, vieraannuttamalla todellisesti työväestöä oman työnsä tuotoksista. Kategoria vieraantuminen on taas, kuten sanottu, hyvin keskeisellä paikalla K. Marxin nuoruuden tuotannossa ns. hegeliläisellä tai humanistisella kaudella. Friedrich Hegelin käsityksen mukaan vieraantumisen aiheuttaja on objektiivinen todellinen maailma, jota subjekti ei kykene tunnistamaan oman toimintansa tuloksena. Ihmisen tyytymättömyys syntyy juuri tästä. Hegelissä vapautuminen vieraantumisen tilasta voi tapahtua pelkästään ajattelun tasolla, jossa subjekti idean avulla kykenee muodostamaan käsityksen maailmasta. Hegeliä määritellään idealistiksi juuri tämän vuoksi. Marxin lähtökohdat ovat hyvin samankaltaisia. Marxin diskurssissa subjekti (ihminen) on erotettu objektista (maailmasta), hänen näkemyksensä eroaa kuitenkin Hegelistä sen vuoksi, että Marxin mielestä subjektin ja objektin yhtenäisyys on palautettavissa konkreettisessa maailmassa eikä idean tasolla. Itse asiassa hän väittää, että juuri materiaalinen vieraantuminen synnyttää ideaalisen vieraantumisen, joka on kuitenkin pelkkä oire, joka piilottaa aineellisen todellisuuden. Siksi Marx määritellään materialistiseksi. K. Marxin varhaiskäsityksen mukaan materiaalinen ratkaisu vieraantumiselle on löydettävissä yhteiskunnan aineellisen perustan muuttamisen kautta. Yksilöt on erotettu käytännössä tuotantoprosessissa. Jokainen tuottaja toimii oman etunsa mukaan eikä hänellä ole kosketusta oman työnsä tuotteisiin, jotka näyttäytyvät hänelle vieraina. Työstä, joka on subjektin toimintaa, jolla hän pystyy vaikuttamaan objektiiviseen maailmaan tulee abstraktio (eli pelkkä vaihtoarvo), jolla ei ole sellaisenaan mitään merkitystä. Tuottajien yhtenäistäminen tapahtuu tuotteiden yleisen vaihdannan tasolla ja rahasta tulee väline, joka palauttaa yhteiskunnan yhtenäisyyden. Tämä rahan palauttama todellisuus on kuitenkin pelkästään heijastus todellisesta todellisuudesta. Marxin tarjoama vallankumouksellinen vaihtoehto, jonka tehtävänä on palauttaa tuottajan ja tuotteen yhtenäisyys ts. tuottavan subjektin ja tuotetun maailman yhtenäisyys ei voi näyttäytyä muuten kuin kahden totaliteetin yhteentörmäyksenä. Proletaarinen yhteisö vaatii oman elämänsä eheyden palauttamista ja raha ja kapitalistinen tuotanto kieltävät tätä eheyttä. G. Lukacsin työ hyvin merkittävä, koska hän ensimmäisenä nuoren Marxin jälkeen tulkitsee historiaa juuri kahden totaliteetin yhteentörmäyksenä. Kahden radikaalisti vastakkain asettuvan subjektin toimintana. Perinteinen marxismi Engelsistä Luxemburgiin, Leninistä Kautskiin, oli aina etsinyt vallankumouksen avaimia ja kapitalismin tuomiota kasvavasta köyhtymisestä, kapitalistisen kasaantuman vaikeuksista tai voiton suhdeluvun alenemisesta. Toisin sanoen kapitalismiin sisäänrakennetuista objektiivisista taloudellisista mekanismeista tai laista. Operaistien sanoin voidaan sanoa, että Lukacs löytää kapitalismin kirouksen työväenluokassa, sen alistumattomuudessa pelkäksi kapitalistisen tuotannon objektiksi ja sen halussa totaliteettina muuttaa objektiivinen maailman oman subjektiivisen toiminnan tulokseksi. Situationismin velka, kuten myös monien muiden suuntauksien velka Lukacsille on todella suuri. G.Lukacs kutsuu prosessia, jossa subjekti katsoo ulkopuoliseen maailmaan abstraktiona (situationistien spektaakkeli, Marxin vieraantuminen) termillä esineellistyminen. Lukacsin mielestä esineellistyminen syntyy työn jaon kautta. Sekä G.Debord että Lukacs tuomitsevat tämän subjektin todellisen maailman ulkopuolelle asettamisen hyvin voimakkaasti ja näkevät siinä vieraantumisen synnyn syyn. Lukacsin mielestä tiede, joka etsii lakeja, jotka toteutuvat objektiivisessa todellisuudessa ilman subjektin välintuloa toistaa eroa subjektin ja objektin  ja teorian ja toiminnan välillä ihan samalla tavalla kun Debordissa spektaakkeli. Lukacsin käsityksen mukaan pelkästään luokkataistelu kykene yhdistämään subjektin ja objektin sanalla sanoen uudelleen rakentamaan totaalista ihmistä. Selkeä on tässä kohdassa myös Max Weberin vaikutus Lukacsin tuotantoon. Unkarilaisen filosofin teoria on hänen omin sanoin hyvin pitkälle praxiksen teoriaa eli toiminnan teoriaa. Ainoa tapa, jolla ihminen pääsee eroon sivusta katsomisesta, ulkopuolisuudesta ja vieraantumisesta on pelkästään toiminta. Sama näyttää olevan myös Debordin ratkaisu. Keskeisin filosofinen aspekti G.Lukacsin teoriassa on se, että subjekti ei tunnista itsenäistä objektia. Unkarilainen filosofi, samalla tavalla kun G.Debord teorisoi siis identtistä subjekti/objektia. Tästä kohdasta löytyy myös siemen, joka on synnyttänyt eksistentialismin ja autonomian teorian itsenäisestä proletaarisesta subjektista. Lukacsin (ja myöhemmin Debordin) teoriat sisältävät ajatuksen subjektista, joka ei ole redusoitavissa esineellistymiseen. Tämä subjekti on työväestö, joka sellaisenaan on autonominen kapitalistisen kehityksen negaatio. Lukacsin mielestä luokkatietoisuus ei ole asia, jonka olemassa oloa pitäisi empiristisesti todistaa, vaan luokkatietoisuus on fakta itsessään. On myöskin huomion arvoista, että sekä Lukacsissa että Debordissa proletaarisena oleminen modernissa yhteiskunnassa ei ole pelkästään tehdastyöläisten tai palkkatyöläisen tila. Käsite proletaari laajenee koko yhteiskuntaan kapitalismin laajenemisen myötä ja muistuttaa hyvin pitkälle T.Negrin ja autonomian määritelmää yhteiskunnallisesta työläisestä. Proletariaatti tässä diskurssissa on siis itsessään olemassa olevan vihollinen, toiminnassa oleva negaatio, huolimatta siitä mitkä ovat sen oman elämän aineelliset sisällöt. Tämän vuoksi vieraantumisen tai spektaakkelin totaliteetin edessä yhteiskunnan muuttamisen prosessi ei voi olla muuta kuin totaalinen prosessi eikä mikään demokratisoinnin tai reformin projekti. G.Lukacsin ja G.Debordin luokan ontologinen määritelmä on hyvin kaukana Marxin määritelmästä, jonka mukaan proletariaatti on vallankumouksellinen luokka sen aseman vuoksi tuotantoprosessissa, jossa sen yhtenäisyys ja massiivinen konsentraatio mahdollistavat vallitsevan järjestelmän kumoamisen. Marxissa muutos tapahtuu kapitalismin tuottamista objektiivisistä lähtökohdista ja tutkimuksemme kohteena olevissa filosofeissa subjektiivisista lähtökohdista. Luokan halusta muuttaa maailmaa. G. Lukacsin käsitys vieraantumisesta sisältää, samalla tavalla kuin K. Marxin ja mm. Frankfurtin koulukunnan käsitykset, ajatuksen jonkin sortin alkuperäisestä inhimillisestä alkuperäisestä sisällöstä, jota kapitalistinen järjestelmä kykenee vieraannuttamaan. Taistelun päämäärä on siis tämän alkuperäisen sisällön palauttamista. G. Debordissa (eikä myöskään operaismo-suuntauksessa ja autonomiassa) tällaista teleologiaa ei esiinny. Ontologinen prosessi, jonka tehtävänä on poistaa vieraantuminen ja rakentaa subjektin ja objektin yhtenäisyys, toteutuu eteenpäin menevänä prosessina eikä paluuna alkuperäiseen yhtenäisyyteen. Näissä suuntauksissa ei siis esiinny teleologiaa. Situationismissa ainainen inhimillinen sisältö ja sen yhdistyminen todellisuuteen / objektiin ei ole kiinteä arvo, joka on ikuisesti läsnä, vaan se on sama asia kuin historiallinen prosessi. G. Lukacsia, situationismia, operaismoa ja autonomiaa yhdistää puolestaan käsitys siitä, että kapitalismin kriisit eivät ole taloudellisten määrien kvantitatiivisia kriisejä, jotka toteutuvat mekanistisesti vaan käyttöarvon (siis elävän työn) kapinan tuloksia. Tämä käsitys asettaa siis taas kerran historian keskipisteeksi inhimillisen ja proletaarisen subjektin toiminnan, joka spontaanisti rakentaa uuttaa maailmaa. Lukacsissa ja situationismissa esiintyy siis ajatus, että kapitalismi ei ole tietoisen toimivan subjektin toiminnan tulosta, vaan todellisuuden prosessi, jonka suuri puute on juuri tämä subjektiivisuuden vajaus. Tietyllä tavalla situationismin ja Lukacsin teoriassa on läsnä strukturalistinen ja althusserilainen ajatus historiasta prosessina ilman subjektia. Tämä subjektin puute on kuitenkin jatkuvasti kumottavissa ja se on itse asiassa juuri se vallankumouksellinen murros, jota tavoitellaan proletaarisen subjektin ontologisen konstitution kautta. Konstituoituva subjekti on Lukacsin käsityksen mukaan proletaarinen yhteisö, joka pyrkii murtamaan yhteiskunnan näennäisen  yhtenäisyyden, jota esineellistyminen (ja Debordissa spektaakkeli) on rakentanut. Lukacs myöntää auliisti kirjassaan ”Historia ja luokkatietoisuus”, että tämä käsitys yhteisöstä, joka asettuu vastakkain yhteiskuntaan on suora lainaus saksalaisen sosiologin F. Tönniesin teorioista. Organisaatiokysymys situationismissa ja Lukacsissa G.Debord ja G.Lukacs ovat sitä mieltä että, käytännön tasolla paikka, jossa toteutuu subjekti/objekti identifikaatio ts. proletaarisen taistelun ja sen tuloksena syntyvän maailman samaistuminen ovat työläisneuvostot. Työläisneuvostoissa proletaarit voivat taistella ja samalla hallita vapaata yhteiskuntaa. On ilmiselvää, työläisneuvostoista puhuttaessa, viittaus 1918-21 Euroopan valtavaan luokkataistelun sykliin, joka valtasi tehtaita ja toteutti yhden vuosisatamme suurimmista murtumista. Työläisneuvostot Lukacsin ja Debordin mielestä eivät ole pelkästään proletaarinen instituutio, vaan koko inhimillisen yhteisön konstitutiivinen paikka, jossa objektiivisesta maailmasta tulee subjektin toiminnan tulos. Situationistit vaikuttivat voimakkaasti vuoden 1968 Ranskan opiskelijaliikkeisiin. Vähintään yhtä paljon kun Italian operaistit kykenivät vaikuttamaan tehdastyöväestön liikkeisiin vuosien 1966-1973. Molemmat suuntaukset (operaistit leninistiseen käännökseen asti) antavat poliittiselle toiminnalle samanlaisen sisällön. Kyse ei ole siitä, että aktivistien pitäisi palvella kansaa tai työväestöä. Eikä siitä, että luokkaa pitäisi johtaa. Situationismi ja operaismi lähtevät liikkeelle siitä, että militanttien tehtävä on keksiä murtavia käsityksiä, ytimekkäitä lauseita, jotka kykenevät syntetisoimaan taistelujen sisältöä ja leviämään voimakkaasti proletariaatin keskuudessa. Operaismissa ei ole pelkästään kyse lauseista ja konsepteista, vaan myös käyttäytymismalleista, jotka kykenevät innostamaan massoja. Potere Operaion operaistisen järjestön tapa olla torilla ja kaduilla mielenosoituksissa, joka sitten kantautuu autonomiaan asti, on paras tapa osoittaa näiden murtavien käyttäytymismallien tehokkuutta. Erityisesti sanojen ja tekojen tehtävä on ymmärtää ja syntetisoida ymmärrettävällä tavalla luokan ja pääoman rakenteita ja näiden rakenteiden tulevia muutoksia ja tapoja, joilla näihin muutoksiin on mahdollista vaikuttaa. Situationistit puhuvat tässä yhteydessä ”murtumien ketjuntumisesta”, operaistit ”murtuman metodista” tai ”ennakoinnin metodista”. Poliittisten aktivistien tehtävä ei ole siis saada kannatusta omille järjestöilleen tai puolueilleen, vaan jatkuvasti stimuloida sanoilla, konsepteilla ja teoilla proletaarista subjektiivisuutta kehittymään ja tavoittelemaan samaistumista objektiin. Situationistit, kuten myös operaistit, keskittyvät hoitamaan näitä tehtäviä pelkästään luokan keskuudessa. He eivät osallistu akateemisiin keskusteluihin, he eivät anna haastatteluja lehdistölle, TV:lle tai radiolle. Situationistien, operaistien ja autonomien katseet kohdistuvat erityisesti luokan spontaaneihin taistelumuotoihin kuten villikissalakkoihin, epäpoliittisiin vastarinnan muotoihin ja arkipäivän sabotaasiin. Situationistien mielestä vallankumous on mahdollinen, koska on olemassa subjekti ja arkipäiväinen tyytymättömyys elettyyn elämään. Heidän suurimmat pelot suhteessa vallankumoukseen liittyvät vallankumouksellisten sisäiseen riittämättömyyteen: autoritaarisiin rakenteisiin, luokan luottamukseen valtioon ja puolueisiin, jotka ovat aina vieneet kaikki vallankumoukset kohti epäonnistumista. Tässäkin kohdassa situationistinen diskurssi on hyvin lähellä autonomian piirteitä. Tämän organisaatio- ja valtarakennekysymyksen suhteessa G. Debord on hyvin kriittinen ei pelkästään perinteisen marxismi-leninismin suhteessa, vaan myös suhteessa anarkismiin. Hänen (ja koko kriittisen ajattelun) mielestä anarkismi on vallankumouksellisen teorian pahimpaa degeneroitumista ideologiaksi, joka on idealistinen ja historian vastainen. Anarkismin idealismi perustuu ihmiskäsitykseen, joka on hyvin pitkälle sama kun nuoren K. Marxin käsitys. Ihmisellä on alkuperäinen ihannetila, joka on palautettava. Valta (ja Valtio) nähdään ei historiallisten prosessien seurauksena ja niiden vaikutuksen alla muuttuvana, ainoastaan ja puhtaasti ideatasolla mikä tekee valtarakenteiden torjumisesta mahdottoman tehtävän. Anarkia samalla kun se taistelee ideaalivaltakäsitystä vastaan rakentaa pahimpia oman vallan muotoja. Anarkismi esim. ottaa käyttöönsä kaikki pahimmat marxismi-leninismin piirteet kun se luo omaa organisaatiotaan, jota itse asiassa ei pitäisi edes olla olemassa. Situationismi, samoin kun operaismo-suuntaus ja Socialism ou Barbarie-ryhmä kritisoivat 1960- ja 70-luvun alkupuolen hyvin yleisiä käsitteitä, joiden mukaan tehdastyöväestön integrointi kapitalistiseen kehitykseen tyhjentää sen vallankumouksellisuudesta. Tilanteessa, jossa kaikki muut katsovat kolmanteen maailmaan tai ns. marginaalisubjekteihin situationistit ja operaistit ovat sitä mieltä, että vallankumouksellinen muutos ei voi tapahtua missään muualla kun teollisesti kehittyneissä maissa. Siksi situationistien ja operaistien mielestä vuosi 1968 kulminoituu ei toukokuun opiskelijakapinoihin, vaan syksyn tehtaiden valtauksiin ja spontaanilakkoihin, jotka pelkästään Italiassa ja Ranskassa saavat 20 miljoonaa itseorganisoitua työläistä valtaamaan tehtaita. Molemmat suuntaukset näkevät tässä selkeästi työläisneuvostojen muotoutumisen prosessin. Spontaanilakot osoittavat miten arkipäiväisen elämän muuttamisen halu voi viedä kriisiin modernin kapitalistisen Valtion. Tässä tilanteessa situationistit lopettavat Situationistisen Internationaalin, koska ajattelevat, että heidän tehtävänsä on hoidettu loppuun. Samanlaisen päätöksen tekevät muutama vuosi myöhemmin Italian operaistit, jotka sitä ennen olivat lähteneet muutamaksi vuodeksi leninistisen kansannousun puolueen rakentamisen tielle. Situationismin puutteet Situationismiin liittyy monien positiivisten asioiden lisäksi muutamia puutteita, joita tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta. On tietysti ymmärrettävä konteksti, jossa situationistinen teoria ja käytäntö ovat syntyneet, joten kritiikki ei varsinaisesti kohdistu teoreettiseen suuntaukseen sen omassa kontekstissaan, vaan teorian käyttöarvoon nykytilanteessa. Ensinnäkin situationismi vaikka se identifioikin tehdastyöläisten neuvostot niiksi todellisiksi paikoiksi, joissa proletaarinen toiminta subjektina voi toteutua, se ei kuitenkaan kykene rakentamaan toimivaa sidosta tehdastyöläisiin. Situationistien viesti kylläkin leviää opiskelijoiden ja älymystön keskuudessaan, mutta ei tavoita sen varsinaista kohderyhmää. G. Debordilta ja hänen tovereiltaan puuttuu halu lähteä tehtaille päinvastoin kun Italian operaisteilta. Tätä ongelmaa ei voida erottaa luokkaorganisaatiokysymyksestä ja niistä käytännön tavoista, joilla on mahdollista provosoida neuvostojen syntymistä. Situationismi identifioi vallankumouksellisen subjektin tehdastyöläisten neuvostoihin. Tämä tarkoitta, että keskeinen murroksen paikan tulkitaan olevan juuri teollisen tehdasympäristön keskuudessaan. Myös tässä situationismi ei kykene ymmärtämään tulossa olevia muutoksia ja tuotannon yhteiskunnalistumista ja leviämistä kaikkialle. Jos operaistien syy ankkuroitumiseen tehtaaseen on selvä, koska heillä oli toimiva organisaatio (Potere Operaio), joka oli vahva juuri teollisten työläisten piirissä. Vaikeampi sen sijaan on ymmärtää situationistien analyysin tehdaskeskeisyyttä. Tämä puute ehkä johtuu osittain siitä, että situationistit eivät kykene kehittämään spektaakkeli-yhteiskunnan teoriaa kontrolliteoriasta tuotannolliseksi teoriaksi. Kommunikaatio siis tulkitaan välineenä, jolla on mahdollista hallita massoja ja ohjata niitä, mutta ei ymmärretä sitä siirtymää, joka on tapahtumassa kapitalistisessa tuotantomuodossa, jonka mukaan kommunikaatiosta on tulossa keskeisin tuotantovoima. Situationistien oivallus ei siis kehity yhteiskunnalliseksi paradigmaksi asti. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että he katsovat TV:n olevan symboli kommunikoivasta koneesta, jossa yksi lähetinasema peittää koko yhteiskunnan eikä kykene ennekoimaan siirtymää kohti tietokonetta ja tietokoneiden horisontaalista verkostoitumista, jossa miljoonat lähettimet / vastaanottimet kommunikoivat keskenään. Näistä huomautuksista huolimatta, joita olisi laajemmin käsiteltävä, on kuitenkin sanottava, että situationismin saldo kriittisen ajattelun suhteessa jää kuitenkin plussan puolelle. G. Debordin ja hänen tovereidensa tuotanto on kiistämättä osa autonomista kriittistä ajattelua.