Pummikassan marginaalietu (04/07/03)

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen aiheena oli 2. heinäkuuta 2003 nuoriso ja politiikka. Pääkirjoitustoimittaja suuntasi kynänsä kohti pummilla matkustavia nuoria. Miksi kärpästä ammutaan kanuunalla? Miksi ilmeisen marginaalinen projekti herättää niin paljon kiinnostusta, että samana päivänä samaisen sanomalehden tutkiva journalisti "paljastaa" julkisuudessa niiden ihmisten nimet, joita hän olettaa liittyvän pummeihin.

Helsingin Sanomien nuorisokatsauksen sisältö on seuraavanlainen: suurin osa nuorista ei ole kiinnostunut virallisesta politiikasta, vaikkakin joitakin muutoksia "parempaan" suuntaan on tutkimuksien mukaan havaittavissa. Lisääntynyt kiinnostus ehkä liittyy politiikan henkilöitymiseen: missiä tai nyrkkeilijää on helpompi äänestää kuin harmaata puolueveteraania. Arvailun varaan jää onko tämä muutos sittenkään parempaan suuntaan. On kuitenkin oletettavaa, että Helsingin Sanomien kaltainen sanomalehti pitää enemmän weberiläisistä ammattipoliitikoista kuin Pim Fortuyneista. Passiivisen nuorisomassan rinnalla on lehden mukaan pieni ryhmä yliaktiivisia nuoria, joka toimii äänekkäästi julkisuudessa, ja jonka läsnäolo on tuntunut Suomessa ja maailmalla päättäjienkin nahoissa. Aktivistijoukkiolla ei ilmeisesti ole lehden mukaan kovin suurta legitimiteettiä ja ilmeisesti valtaosa nuorisosta ei ole kiinnostunut heidän tekemisistään.

Esimerkkinä aktivistien oudosta toiminnasta ja todellisesta politiikasta irrallaan olemisesta lehdessä nostetaan esille pummilla matkustamista edistävä kampanja. Naiivilla tavalla pääkirjoittaja kysyy, että kuka sitten maksaa viulut kun pummilla matkustamisesta tulee massaliike? Pari riviä aiemmin kirjoituksessa kuitenkin todetaan, että rahaa menetetään jo nyt noin 5-6 miljoonaa euroa vuodessa. Eikö tämä osoita, että pummilla matkustaminen on jo nyt massaliike?

Mitä tämä asia sitten kertoo pääkirjoitustoimittajalle? Ilmeisesti se ei kerro hänelle yhtään mitään. Asiaa ei pohdita. Hän pelkää joukkoliikennettä tuhoavan joukkoliikkeen tuloa ja tosiasiallisesti tämä liike on jo olemassa ja samalla joukkoliikenne ei ole tuhoutunut, vaan kykenee kuljettamaan myös nämä pummit. Joukkoliikenteen ongelmia selvittävän kannattaisi katsoa millaisiin suorituksiin pystyvät ne yksityiset yritykset, jotka ovat hyötyneet julkisen liikenteen kilpailuttamisesta: melkoisia menestystarinoita kuten Englannista muutama päivä sitten uutisoitiin juuri Helsingin Sanomien sivuilla.

Onkohan pääkirjoitustoimittaja ihmetellyt miksi kaikissa nuorison suosimissa vaatekaupoissa on huomattava määrä vartijoita. Niitä on sen vuoksi, että pummilla matkustamisen lisäksi nuoriso harrastaa näpistelyä. Tämänkin ilmiön aiheuttamat vahingot ovat miljoonien eurojen arvoisia. Onkohan yleinen moraali rappeutumassa? Vai onko niin, että todellisen maailman ja nuorison haluaman maailman välillä on tyhjä tila. Siinä mielessä tyhjä tila, että rahan puute on se tekijä, joka erottaa olemassa olevan maailman halutusta maailmasta. Jos uskomme markkinatalouteen, meidän on myös uskottava siihen, että sen luomat halut ovat kehityksen moottori. Jos vaatemallistojen kierto myymälöissä on nykyisin pari-kolme viikkoa, eikä yksi sesonki, onko silloin ihme, että joka toinen vaate anastetaan? Jos kännykkään kuluu viimeiset rahat, eiköhän ole ihan selvä, että jos on mahdollista matkustaa ilmaiseksi, näin tehdään. Tietääkö pääkirjoitustoimittaja kuinka paljon rahaa kuluu meikkeihin ja voiteisiin? Onko sen jälkeen varaa maksaa bussia? Onko helpompi saada töitä jos on hyvin puettu ja hoidettu vai jos omistaa kuukausikortin? Kun kulutus kasvaa, kasvavat myös kulut. Kun yhä suurempi osa julkisista tiloista muuttuu yksityisiksi (suljetusta nuorisotilasta hampurilaisbaariin) onko silloin ihme, että on jatkuvaa puutetta rahasta. Maailma muuttuu: enää ei pärjätä james-farkuilla, jopo-fillarilla ja pullollisella punaista jaffaa, ja tämä on erittäin hyvä asia.

Moralisoinnille tai isällisille saarnoille ei ole tilaa. Kulutusta pitää olla enemmän ja enemmän, vaatteita pitää ostaa kerran viikossa, tekstareita pitää lähettää puolen tunnin välein - kuka nyt haluaisi palata pula-ajan ankeaan ja mieltä tylsistävään ympäristöön -ja silti (tai ehkä juuri siksi) tarjolla on vain paskaduuneja, ikuista epävarmuutta ja vähäisiä rahoja. Eihän mikään työ ole paskaa, huutaa protestanttinen työetiikka niiden suulla, joilla on juuri sellainen työ, jonka he haluavat, ja suoraa tai epäsuoraa valta päättää muiden ihmisten töiden ehdoista. Pummilla matkustaminen tai näpistely kertovat, että jokaisella pitäisi olla oikeus päästä kulutuksen maailmaan keinoista välittämättä, koska kulutuksen maailma on todellinen olemisen maailma, asia missä ei ole mitään vikaa, kuten eräs entinen ministeri on todennut. Kyllä klassisen talouspolitiikan näkymätön käsi, marginalistien marginaalietu tai uusklassisten kysynnän ja tarjonnan laki asian hoitavat kotiin ja markkinat laajentuvat. Siksi on täysin turha moralisoida. Kyllä maksajat aina jostakin löytyvät ja he ovat todennäköisesti niitä, joilla on varaa maksaa: markkinoiden ihmeitä. Maksaja voi olla kansainvälinen vaateketju tai bussiyhtiö. Se voi olla vakuutusyhtiö tai sitten kaikki me yhdessä. Onko sillä väliä? Mehän muutenkin maksamme ja teemme kaiken sen mitä maailmassa on. Samalla on luvallista kysyä miksi meidän pitäisi maksaa kaksi kertaa huonoista palveluista tai ylihintaa vaatteista, jotka kestävät kaksi pesua. Eikö kunnallisvero olekaan olemassa kunnallisia palveluja varten? Eivätkö halpatuotantomaat ole olemassa siksi, että me saisimme vaatteemme "puoli-ilmaiseksi" -termin varsinaisessa merkityksessä.

Politiikassa ei saisi olla sijaa moraalille. Eikä bisneksessäkään - kuten sanomalehden julkaisemisessa - saisi olla moraalia. Pääkirjoitustoimittajalla on vaikeuksia erottaa keinot ja päämäärät. Julkisen liikenteen ilmaiseksi tekeminen voi tietenkin tapahtua nykyisen julkisen liikenteen romuttamisen kautta. Se voi tapahtua moraalittomilla keinoilla. Eivätköhän kaikki politiikan suuret isät ole ennen kaikkea moraalittomuuden suuria isiä. Machiavellista Schmittiin, Hobbesista Rawlsiin. Pummit ovat siis hyvässä seurassa.

Pääkirjoitus päättyy näin: "Suurten ikäluokkien poistuessa työelämästä rahat hyvinvointiin kerätään juuri niiltä nuorilta, joita perinteinen politiikka nyt haukotuttaa". Pätkätyöläisistä, epävarmistetuista, vaille kunnallista hammashoitoa ja vaille nuorisotiloja jätetyistä nuorista on turha odottaa suurten ikäluokkien elättäjiä. Miksi heidän pitäisi elättää ne suuret ikäluokat, jotka ovat jo nyt kuluttaneet eläkerahansa ja jotka maksatuttavat eläkkeensä nyt veroja maksavilla. Viimeisten 10-15 vuoden aikana hyvinvointivaltion palveluja ja etuuksia ei ole pystytty enää laajentamaan. Niitä on päinvastoin supistettu. Ne puolueet, jotka ovat kasvaneet hyvinvointivaltion kehityksen myötä laajentamalla etuuksia ovat nyt sen tosiasian edessä, että etuuksia ei voi enää lisätä.

Sosiaalidemokratia ja työhön perustuva hyvinvointivaltio ovat suorittaneet tehtävänsä loppuun. Samalla uudet puolueet, kuten vihreät, eivät ole kyenneet hahmottamaan suurista puheista huolimatta hyvinvointimallia, joka ei nojaisi työn keskeisyyteen. Ainoa ero perinteiseen vasemmistoon on se, että vihreä hyvinvointivaltio perustuu avoimesti työn hinnan halventamisen keskeisyyteen. Samalla vihreiden kyky hoitaa taloudellisia asioita on viimeistään selvinnyt Helsingin kaupungin tapauksessa, jossa samalla kun on aktiivisesti romutettu kirjasto-, nuoriso-, joukkoliikenne- ja terveyspalveluja, on ensimmäisenä puolueena mustamaalattu juuri ne nuoret, jotka olivat vihreiltä pyytämässä signaaleja siitä, miten olisi mahdollista laajentaa julkista hyvinvointia ilman valtion väliintuloa ja tunnustamalla työn keskeisyyden päättyminen.

Vastaus kysymykseen siitä, miten julkisia palveluja meinataan hoitaa veropohjan kaventumisen myötä, tuskin pummeilta löytyy. Mutta miksi se pitäisi löytyä? Eikö se ole kysymys, jonka vastaus pitäisi löytyä hallinnon eikä politiikan puolelta? Onko niin, että politiikan ja hallinnon välinen ero on totaalisesti hämärtynyt. Olisi helppo sanoa, että juuri tämän eron hämärtyminen on tehnyt hyvistä byrokraateista huonoja politiikkoja ja hyvistä politiikoista huonoja byrokraatteja.

Rehellisempää olisi jollakin tavalla tuoda esille ajatus veronalennuksista ja nollaratkaisuista. Miksi siis pummilla matkustamista ei voida käsittää eräänlaisena käänteisenä omatoimisena veronalennuksena tai kansalaistulon muotona, joka toteutuu ilman valtiovallan väliintuloa. Miksi ei voida avoimesti tunnustaa, että kollektiivisten työehtojen ja yhteiskunnallisten palvelujen neuvottelujen aika on lopullisesti päättynyt hyvinvointivaltiomallin laajenemisen päätyttyä. Nyt jokainen vastaa omista asioistaan. Tässä mielessä pummilla matkustamista tukeva kassa on ehkä konkreettisin, liberaalein ja modernein talouspoliittinen toimenpide mikä tässä maassa on pitkään aikaan nähty. Marginaaliryhmien edusta on tulossa se marginaalietu, joka määrittää markkinoiden arvon.

Linkki:

www.pummit.org