Sunset Boulevard (12/07/03)

Suomen Indymedian sivuilla julkaistu mielenkiintoinen kirjoitus on käynnistänyt keskustelun liikkeen tilasta. Tämän sivuston toimitusryhmänä haluamme tuoda esille oman näkemyksemme aiheesta.

Historia opettaa, että yhteiskunnalliset liikkeet alkavat ja päättyvät. Niillä on eräänlainen elinkaari, jota on joskus kutsuttu "sykliksi" tai "taistelusykliksi". Tämä aaltomainen ilmiö johtuu siitä, että liikkeet ovat yhteiskunnallisen muutoksen aktiivisia poliittisia tekijöitä. Kun muutos on toteutunut, yhteiskunnallisen liikkeen olemassaolon perusta päättyy: suoran toiminnan tarve katoaa. On sanomattakin selvä, että liikkeissä on myös ihmisiä, jotka tiedostaen tai tiedostamattaan eivät ymmärrä tätä poliittista ulottuvuutta ja niitä erilaisia poliittisia projekteja, jotka liikkeen sisällä kohtaavat. Liikettä kuitenkin erottaa vakiintuneista poliittisista instituutioista juuri tämä "katoava" luonne. Instituutiot ylläpitävät olemassa olevaa, liikkeet muuttavat sitä. Vanha zapatistifraasi "taistelemme kadotaksemme" tarkoittaa juuri tätä.

Teollistumisen aikana ja sen jälkeen keskimäärin jokaisella sukupolvella on ollut oma yhteiskunnallinen liike. Liikkeet ovat nostattaneet esille uudenlaisen todellisuuden ja pakottaneet instituutioita muuttumaan. 1830 irrotti poliittiset oikeudet syntyperästä; 1848 irrotti poliittiset oikeudet omaisuudesta ja julisti työväenluokan poliittisen synnyn; 1870 kieli siitä, miten tuottava työ - eikä enää kauppa tai omaisuus - oli todellisuutta tuottava voima; 1917-1919 todistivat maailmanlaajuisesti "ammatillisen työläisen" tahtoa hallita tehtaiden kautta yhteiskuntaa; 1930-luku toi esille epäsuorat työhön sitoutumattomat palkan muodot tuomalla työväenluokan vaatimukset hyvinvointiyhteiskunnasta osittain ulos tehtaista; 1968 osoitti miten tieto ja osaaminen olivat muuttuneet tuotantovoimiksi ja tehneet kouluista ja yliopistoista tehtaita; 1970-luku oli monissa maissa ajanjakso, jolloin valtaa tuhoava ironia ja valtaa haluava tragedia kohtasivat yhteiskunnallisen tuotannon tasolla (Suomessa se oli lähinnä tragikoominen farssi, jossa pukeuduttiin sinipaitoihin); 1989-1991 tekivät lopun sosialismista, joka ei kyennyt siirtämään tuotantoa ja yhteiskuntaa jälkiteolliselle aikakaudelle; 1999-2001 immateriaalinen työ osoitti hegemoniansa toimimalla globaalitasolla. Puhumattakaan niistä poikittaisista liikkeistä, jotka ovat valaisseet kokonaisia ajanjaksoja, kuten feminismi tai vähemmistöjen taistelut, ja joiden tavoitteet ovat toteutuneet ainakin muodollisella tasolla.

Loppuessaan yhteiskunnallinen liike hajoaa. Ihmiset palaavat arkisiin askareisiin. Sehän on politiikan perusta. Aina suurten vallankumouksien jälkeen (kuten Ranskassa, Yhdysvalloissa tai Itä-Saksassa) ihmiset palaavat elämään omaa elämäänsä ja jättävät politiikan kentän instituutioille (H.Arendt). Instituutiot sisällyttävät liikkeen vaatimukset ja antavat niille juridisen muodon. Sama on markkinoiden logiikka: nuorisosta, "vapautuneista" naisista, mustista, seksuaalisista "vähemmistöistä", eettisistä kuluttajista tulee markkinasegmenttejä. Absolutismi on päättynyt, yleinen äänioikeus on saavutettu, proletariaatti voi demokratian puitteissa nousta valtaan, työläiset saavat päättää omasta työstään joustavalla tavalla, hyvinvointiyhteiskunta on edelleen malli monille maille, tiedosta ja ihmisistä on tullut talouden tärkein kilpailutekijä, valtiovalta ja keskitetyt disiplinaariset instituutiot katoavat, valtaan kohdistuva ironia on markkinointikeino, sosialismi on sortunut ja itäisen Euroopan maat liittyvät kohta EU:iin, globalisaatio on voittanut, koska ihmiset liikkuvat maanosasta toiseen ja tuottavat ja taistelevat yhdessä.

Suurin osa liikkeiden ihmisistä palaa "normaalielämään" tai rakentaa itselleen sellaisen. Jotkut heistä hakeutuvat instituutioiden piiriin. Toiset siirtävät liikkeen tuottamaa poliittista kulttuuria, sen toimintamalleja, sen teoriaa ja käytäntöä (ja tietysti muutaman kaaderin) seuraavalle liikkeelle suodattamalla siitä pois anakronismit. Organisaatio on juuri se taho, joka takaa tämän jatkuvuuden murtumassa. Seattlen liikkeessä oli selvästi nähtävissä Euroopan 1970-80 lukujen autonomiliikkeiden organisaatioiden, toiminta- ja päätöksentekomallien ja teorioiden vaikutukset.

Seattlen liike jätti instituutioille valtavan määrän signaaleja, jotka kielivät muuttuneesta maailmasta. Maailmasta, joka perustuu liikkuvuuteen, kommunikatiivisuuteen, epämuodollisiin verkostoihin, symboliseen tuotantoon, horisontaaliseen ja kollektiiviseen toimintaan, sääntelyn ja disipliinin purkuun ja omatoimisuuteen. Kaikki nämä aspektit löytyvät nykytyöstä ja -tuotannosta. Niitä ei ole aikaansaatu rahallisilla investoinneilla, vaan ne ovat yhteiskunnallisen liikkeen taistelujen ja tuotannon saavutuksia. Aivan samalla tavalla kuin fordismi syntyi työläisten tarpeesta rakentaa "kumouksen tehdasta" ja automatisointi syntyi työstäkieltäytymisestä fordistisessa tehtaassa.

Tämä on tietysti se tulkintamalli, joka on ohjannut meidän toimintaamme ja tutkimustyötämme. Se ei halua olla absoluuttisesti oikea tapa. Se on pelkästään metodologia, tapa hahmottaa maailmaa ja toimia sen sisällä. Sen tarkoituksena ei ole kuvata maailmaa neutraalisti. Se on asenne, joka korostaa subjektiivisuutta, eikä objektiivisuutta. Liikkeen sisällä on varmasti ollut myös muita tapoja hahmottaa politiikkaa ja yhteiskunnallista muutosta. Liikkeen sisällä on ollut erilaisia poliittisia projekteja, joita voidaan synteettisesti hahmottaa eräiden teoreettisten positioiden avulla:
Noam Chomsky: korostaa ihmiselle luontaista muuttumatonta oikeudenmukaisuuden käsitystä. Valtaa käsitetään tässä näkemyksessä pelkästään historiallisesti määriteltynä ja siksi luonnottomana. Positio asettaa yleisinhimillisiä vaatimuksia ja sen iskulause on pikemmin "lisää oikeutta!" kuin "lisää valtaa!". Chomskylainen "linja" on ollut kaikista yleisin liikkeessä mukanaolevien keskuudessa.
Samir Amin: hänen lähtökohtanaan on mahdollisuus irrottaa kapitalistisen globalisaation projektista tiettyjä maita tai laajempia geopoliittisia ja -taloudellisia alueita. Delinking on termi, jota hän on käyttänyt. Tämä strategia on korostanut etelä/pohjoinen -vastakkainasettelua ja päätynyt pisteeseen, jossa edes etelän ja pohjoisen työläisillä ei voi olla yhteisiä etuja.
Susan George: valtio on hienoin leikkikalu, jonka ihmiskunta on keksinyt koko olemassaolonsa aikana ja siksi valtion avulla on mahdollista hallita nykyisenkaltaisessakin tilanteessa globalisaation haittapuolia. Georgelaiset rakastavat suvereenisuutta.
Toni Negri: globalisoituneet markkinat ja Imperiumi ovat jo nyt kenttä, jolla moninaisuus käy yhteiskunnallista ja poliittista taistelua. Vanhaa kansallisvaltiota, sääntelyä ja perinteistä työtä ei enää haikailla, vaan taistelua viedään sille todelliselle kentälle, jossa valta tuotetaan. Positio foucaultilaisittain, ja päinvastoin kuin Chomsky, naturalisoi vallan ja historisoi oikeuden.
On tietenkin lisättävä, että juuri koskaan nämä näkemykset eivät ole esiintyneet puhtaassa muodossaan, ei edes niiden teoreetikoiden kannanotoissa, joita tässä on nimetty. Positiot ovat sekoittuneet keskenään ja muodostaneet monia välipositioita.

Konstituoidun vallan reaktio liikkeiden edessä ei ole ollut niin kova kuin olisi voinut odottaa, vaikkakin on selvä, että yksikin uhri on liikaa. Jos kuitenkin ajattelemme kuinka helposti Brasilian "Porto Alegren vallankumous" tapahtui, emme voi olla kuin yllättyneitä. Yksi maailman väkirikkaimmista maista siirtyi Seattlen liikkeen "kummisedän" hallintaan parissa vuodessa, mikä on erityisen hämmästyttävää jos muistamme Etelä-Amerikan verisen historian. Tietysti voidaan olla monta eri mieltä lopputuloksesta, mutta silti on myönnettävä, että ainakin muodollisella tasolla delinking-operaatio onnistui loistavasti. Järjestelmän vastaus ei ole ollut kova siksi, että kapitalistinen järjestelmä perustuu pehmeyteen - "a soft machine" - se muovautuu ja muuttuu niiden signaalien mukaan, jotka siihen kohdistuvat. Tämä on suorite, mihin yksikään muu järjestelmä ei kykene. Sosialismin romahtamisen syy oli juuri sen jäykkyydessä, joka ei kyennyt keskustelemaan yhteiskunnan tarpeiden kanssa. Sama pätee feodaaliyhteiskuntaan. Järjestelmän pehmeys on tekijä, joka mahdollistaa historian lopun julistamista (ja on muistettava, että historian lopun julisti Kojeven kaltainen suuri filosofi). Emme voi odottaa historialta enää suuria muutoksia, koska järjestelmä rekisteröi reaaliajassa kaikki - pienimmätkin - muutokset. Liikkeitä kuitenkin tulee, koska järjestelmä ei yksinkertaisesti voi toimia täydellisesti eli reaaliajassa, koska silloin sen olemassaolo ei olisi perusteltu. Silloin historia olisi tosiasiallisesti eikä teoreettisesti päättynyt, koska se olisi sama asia kuin "ikuinen preesens". Todellisuus ja historia vaativat yhteiskunnallisia liikkeitä. Paradoksaalisesti juuri kapitalistinen järjestelmä on se, joka kaikista eniten niitä tarvitsee.

Yhteiskunnallisissa liikkeissä ei ole kyse humanismista, arvopohjista tai chomskylaisesta ihmisluonteen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, vaan materiaalisista muutoksista, joita voidaan poliittisesti tuottaa ja hallita. Joskus on tietysti hyvä antaa itsestään naiivi kuva, mutta se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että on olemassa poliittinen subjekti ja tahto. Me emme ole nimenneet organisaatiotamme, subjektiamme tai edes tahtoamme, vaikka olemme kolmen tai neljän vuoden aikana antaneet sille montakin nimeä. Me mietimme nyt mikä on 10 vuoden päästä tuleva liike, mitkä sen metodit, millä tasolla sen pitäisi tuottaa konflikteja, mikä on meidän rooli organisaationa siinä liikkeessä, mitkä ovat sen liikkeen nimet ja sanat, mitkä sen äänet. Unohtamatta kuitenkaan, että politiikan perusta ei viime kädessä ole arendtilainen tai habermasilainen loputon keskustelu. "Päätös" on keskeisimmässä paikassa meidän "poliittisessa teologiassamme". Politiikan ydin on meille on kyky katkaista liikkeiden syklistä tahtia. Politiikan ydin on meille poikkeus eikä normi. Sen "mysteeri" on kyky katkaista syklistä liikettä, juuri siinä kohdassa missä sitä kaikesta vähiten voisi odottaa, kaikin puolin epätodennäköisemmässä kohdassa. Juuri silloin kun liikkeen objektiiviset olosuhteet ovat äärimmäisen huonoja, subjekti voi äärimmäisen hyvin. Vanha tuttu järjen pessimismi ja tahdon optimismi. Vallankumouksen ikuinen epäajankohtaisuus.