Voimme oppia paljon zapatisteista. Voimme oppia paljon Subcomandante Marcosin kirjoituksista. Paljon olemme myös oppineet.

Joskus meitä on kritisoitu siitä, että olemme ottaneet käyttöön zapatistien toimintamallit ja "retoriikan" Euroopassa sellaisinaan, huomioimatta eri maille, eri paikoille, eri kulttuureille ominaisia toimintamalleja ja kommunikaatiotapoja. Teoriassa tämä väittämä pitää paikkansa: osittain ei ole mahdollista olla muuta kuin samaa mieltä. Kritiikki tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, kun otetaan huomioon, että Euroopassa on ihmisiä, jotka toteuttavat tai pikemminkin yrittävät toteuttaa politiikan toimintamalleja, jotka ovat huomattavasti kauempana nykymaailmasta — sekä maantieteellisesti että ajallisesti — kuin zapatistien politiikka.

Väittämä, että Marcosin konteksti olisi totaalisesti eri kuin Euroopan konteksti on väärä. Ei tunneta Meksikon tilannetta ja mikä vielä huolestuttavampaa, ei tunneta Euroopan tilannetta. Ei nähdä, että maanosassamme asuu miljoonia "intiaaneja". Heitä ei nähdä, koska he ovat näkymättömiä. Heitä ei kuunnella, koska he ovat äänettömiä.

Kansalaisyhteiskunta ja ”subjekti prosessissa”

Kun zapatistit lähtivät tämän vuoden helmikuussa Lacandonan viidakosta marssimaan kohti Mexico Cityä, he korostivat, että marssin tarkoituksena oli käynnistää keskustelu myös Meksikon kansalaisyhteiskunnan kanssa, ei pelkästään maan hallituksen kanssa. Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa sissiarmeija tuli viidakosta ulos ja kysyi ihmisiltä, mitä mieltä nämä ovat heidän toiminnastaan. Kulje ja kysy: älä ole koskaan sataprosenttisen varma siitä, mitä olet tekemässä. Vertaile ajatuksiasi ja toimintaasi muihin vaihtoehtoihin.

Tämä tapa toimia kertoo meille, että zapatistit (ja mehän olemme Euroopan zapatisteja) eivät ole kiinteä poliittinen subjekti, jolla olisi totuus aina mukanaan repussa, vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin ja lopullisesti muotoutunut identiteetti. Määrittelemme tämän tavan olla poliittinen subjekti Julia Kristevan termein ”subjekti prosessissa” -olemisena. Tämä subjekti ei ole ontto, se ei ole lopullisesti rakentunut, vaan se rakentuu jatkuvasti puhumalla (erityisesti ei-verbaalilla tavalla) eli tuottamalla merkityksiä ja mielikuvia.

Painotamme kuitenkin, että puhumme silti subjektista: kommunikaatiota ei voi olla ilman subjektiivisuutta. Olisi täysin valheellista sanoa, että me emme ole subjekti . Olisi valheellista sekoittaa toisiinsa meidät ja kansalaisyhteiskunta, puhua kenties jälkimmäisen nimissä. Emme ole siis dekonstruktivisteja, koska subjektiivisuudelle on tilaa diskurssissamme.

Toinen asia, jonka suhteen zapatistit poikkeavat huomattavasti perinteisistä poliittisista liikkeistä tai sissiarmeijoista, on kansalaisyhteiskunnan käsite.

Marxilaisen teorian mukaan kansalaisyhteiskunta on luokkayhteiskunnan suhteiden heijastuma, jonka alle on piilotettu todelliset riistoon perustuvat luokkasuhteet. "Todellisen marxilaisen" viiteryhmä on siis aina työväenluokka ja proletariaatti, eikä kansalaisyhteiskunta, jota marxilaisuuden piirissä pidetään porvarillisena käsitteenä.

Euroopan zapatistit taas arvostavat käsitystä, jonka mukaan luokat ovat kadonneet niiden teolliselle aikakaudelle ominaisessa muodossaan. Enää ei ole olemassa kahta kiinteää ja homogeenista ryhmää, työväestöä ja porvaristoa, jotka asettuvat vastakkain. Yhteiskunnalle on nykyisin ominaista pikemminkin dynaamisuus ja liikkuvuus, erilaiset muuttuvat identiteetit ja yhteiskunnalliset asemat. Kansalaisyhteiskunta on se viiteryhmä, jonka kanssa vähemmistöjen on kommunikoitava, ei se kokonaisuus, jonka puolesta puhua.

Karavaani ja julkinen aktio

Zapatistien marssi Lacandonasta Mexico Cityyn, kansalaisyhteiskunnan läpi, sai karavaanin muodon. Karavaani kuvaa liikkumisen prosessia, johon osallistuvat monet ihmiset. Karavaanilla on myös pysähdyspaikkoja, etappeja, joiden aikana siihen osallistuvat kommunikoivat ympäröivän maailman kanssa, kansalaisyhteiskunnan kanssa. Karavaanin tarkoitus ei ole paikallaan pysyminen eikä myöskään sen jatkuva fetisistinen olemassaolo.

Voimme siis tulkita zapatistikaravaania erittäin ajankohtaisena poliittisen prosessin metaforana, eräänlaisena liikkuvana convergence centerinä (Prahassa, Seattlessa, Washingtonissa ja Philadelphiassa olleet tietävät mistä on kyse). Karavaanin käsite merkitsee samaa kuin Gilles Deleuzen ja Felix Guattariin nomadismi- ja deterritorialisaatio-käsitteet.

Karavaaniprosessissa sorrettuun vähemmistöön kuuluvat tulevat ulos viidakosta kommandopipot kasvoillaan ja kertovat maailmalle kaikesta siitä, mikä tekee heistä näkymättömiä. Karavaanin pysähdyksien aikana siihen osallistuvat toteuttavat julkisia aktioita. He kerääntyvät yhteen kansalaisyhteiskunnan kanssa ja kommandopipot kasvoillaan (tai pukien muita näkymättömyyttä viestittäviä asuja) tuovat näkymättömät näkyviin.

On huomioitava, että mediayhteiskunnassa tämän prosessin onnistumisen kannalta on välttämätöntä korostaa toiminnan spektaakkelimaista aspektia, olkoon se sitten zapatistien kommandopipo, valkohaalareiden asu, sambaryhmän drag queenit tai vaaleanpunaiset asut. Julkinen aktio tarkoittaa sitä, että selvitetään jatkuvasti kansalaisyhteiskunnalle sitä, mitä on tapahtumassa ja miksi. Se tarkoittaa symbolisten merkitysten ja todellisten tekojen risteymien tuottamista (rajojen läpikulkemisia, poliisien väkivallatonta työntämistä jne.).

Consulta keskustelee

Siinä missä karavaani symboloi yleisemminkin poliittista prosessia, ”consulta” (zapatistien käyttöön ottama termi) on paikka, josta mikä tahansa karavaani lähtee, ja jonne se palaa. Consulta on kaikkien yhteisöjen päätöksenteon allas. Päätökset syntyvät siellä konsensusperiaatteella ja "facilitaattorien" (sujuvuuden edistäjien) avulla. Consultassa on puheenvuoroja yhtä paljon miehillä ja naisilla, mustilla ja valkoisilla, ja facilitaattorien tehtävä on katsoa, että tämä toteutuu.

Consultassa voivat mahdollisesti olla mukana myös yhteisöjen nimeämät puheihmiset. He kuitenkin edustavat pelkästään tilapäisesti ja tehtävien kierron periaatteella omaa yhteisöään. Consulta on vähemmistön suoran demokratian elin — se ei edusta kansalaisyhteiskuntaa, vaan se keskustelee kansalaisyhteiskunnan kanssa. Sen tavoitteena ei ole olla yhteiskunnallisen vallan edustuslaitos, vaan foorumi, joka keskustelee kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Valkohaalarit - Euroopan EZLN

EZLN eli zapatistiarmeija on se toimija, joka puolustaa Chiapasin intiaaneja laittamalla kehonsa peliin. Intiaanit ovat vähemmistö meksikolaisessa yhteiskunnassa, ja EZLN yrittää nostaa esille näkymättömien ja äänettömien oikeudet sekä kansalaisyhteiskunnan kanssa tapahtuvan vuoropuhelun tarpeellisuuden — ei puhumalla heidän puolestaan, vaan valtaamalla ja puolustamalla julkista tilaa, jossa toteuttaa oikeuksia ja vuoropuhelua.

EZLN:n tavoite ei ole koskaan ollut saavuttaa valtaa tai toimia puolueena, joka puhuu muiden puolesta. EZLN on armeija, joka — päinvastoin kuin kaikki muut armeijat, jotka ovat kalpojaan kolistellen marssineet historian läpi — taistelee kadotakseen.

Euroopassa taas valkohaalareiden poliittisen projektin ydin on olla Euroopan näkymättömien armeija, joka taistelee vähemmistöjen oikeuksien puolesta.

Realisti sanoo: "Eihän Euroopassa ole intiaaneja, ei Euroopassa ole Chiapasia". Mutta Euroopassa on jo tällä hetkellä miljoonia intiaaneja: laittomia siirtolaisia, joita tapetaan tuhansittain meidän maanosamme rajoilla; syrjäytettyjä ihmisiä; ihmisiä, jotka elävät toimeentulon rajoilla; ihmisiä, joilta on viety ääni ja näkyvyys.

Me olemme näiden ihmisten armeija. Me emme ole työväenluokan tai yhteisen edun armeija. Samalla me olemme armeija, jonka tavoitteena on kadota, olemmehan me näkymättömien armeija. Me emme taistele vallan, vaan oikeuksien puolesta. ”Subjekti prosessissa” tuottaa sellaisen maailman, joka antaa sille mahdollisuuden tulla joksikin muuksi.

Kansallisvaltiosta avoimeen tilaan

Vallankumoukselliset, jotka ovat sanoneet vapauttavansa kolmannen maailman kansoja tai kumoavansa epäoikeudenmukaisia järjestelmiä, ovat synnyttäneet hirviöitä, koska ne ovat puhuneet muiden puolesta, sanoneet edustavansa enemmistöä, tuottaneet suvereniteettia. Me emme puhu muiden puolesta, vaan avaamme tilaa puheelle. Me emme edusta enemmistöä, pikemminkin vähemmistöä. Meillä ei ole rohkeutta vaatia valtaa itsellemme tai muille. Me haluamme minimoida vallan vaikutukset ihmisiin.

Samalla kuitenkin poliittiseen projektiimme kuuluu lyhyellä aikavälillä valtiokäsitteen muuttaminen, tavoitteena valtion tuhoaminen. Kansallisvaltio on ollut tähän asti suvereniteetin muoto, joka on sulkeutunut kansalaisuuden ja oikeuksien vaatimuksien edessä: kuka tahansa ei voi olla kansalainen, kellä tahansa ei voi olla oikeuksia. Poliittinen projektimme on tila — Eurooppa — joka on avoin kansalaisuudelle ja oikeuksille; tila, joka sisällyttää, ei sulje pois. Tavoitteemme on kansallisvaltion muuttaminen uudeksi avoimeksi tilaksi, jota kutsumme Euroopaksi. Käytämme tästä poliittisesta tilasta termiä valtio, koska se on kuin ampiaisen piikki elefantin takapuolessa. Jos piikki saa norsun liikkeelle, olemme jo onnistuneet käynnistämään keskustelun.

Historia ja vallankumous

Historia ei ole kahden ryhmän taistelua hegemoniasta. Historiassa ei ole hyvää ja pahaa. Aina kun historiassa on puhuttu hyvän puolesta pahaa vastaan, on syntynyt vielä pahempia tuloksia.

Vallankumousten tarina on tragedia. ”Subjekti prosessissa” ei taistele vallankumouksen puolesta, se taistelee moninaisen todellisuuden tuottamisen puolesta. Todellisuuden puolesta, jossa olisi ”monimerkityksiä”, vaihtoehtoja.