Feminismi

Feminismistä olisi oikeastaan sopivampaa puhua monikossa kuin yksikössä, sillä siihen kuuluu monenlaisia suuntauksia, jopa keskenään ristiriitaisia sellaisia. Yhteistä näille suuntauksille on käsitys siitä, että naisten yhteiskunnallisessa asemassa on epäkohtia, joita on pyrittävä korjaamaan. Toinen yhtäläisyys on se, että feministit ovat perinteisesti kytkeneet toisiinsa naisliikkeen ja naistutkimuksen, siis tiedon tuottamisen naisten kokemuksista ja naisia koskevan epätasa-arvon ilmenemismuodoista. Muut yhtäläisyydet ovatkin sitten epäselvempiä, sillä käsitykset ongelmien laadusta ja siten myös niiden korjaamisen menetelmistä vaihtelevat.

Feminismi on tapana jakaa karkeasti kolmeen aaltoon, joskaan niiden rajat eivät ole täysin selviä. (Vaikka nämä vaiheet listataan tässä historiallisesti, kyse ei ole siitä, että eri vaikutteet olisivat lakanneet olemasta uuden vaiheen ilmaannuttua, vaan pikemminkin siitä, että erilaiset feminismit elävät samanaikaisesti.) Näistä aalloista ensimmäinen on liberaali/humanistinen feminismi, joka liittyy siihen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilanteeseen "länsimaissa", jossa lainsäädännössä oli ilmeisiä puutteellisuuksia naisten aseman kannalta (esim. ääni- ja omistusoikeus tai oikeus tiettyihin virkoihin). Niinpä tämä "ensimmäisen aallon feminismi" keskittyi näiden epäkohtien korjaamiseen, uskonaan että lainsäädännölliset muutokset toisivat naisten oikeudellisen aseman parantumisen lisäksi asenteellisen muutoksen. Toisaalta esimerkiksi Virginia Woolfin tuotanto sisältää ensimmäisen aallon feminismin piirteistään huolimatta myös siitä poikkeavia painotuksia.

"Toisen aallon feminismi" tarkoittaa sen radikaalifeminististä/"gynosentristä" vaihetta. Siinä missä ensimmäisessä vaiheessa oli paljolti jätetty puuttumatta niihin rakenteellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin, jotka määrittivät "naisen paikkaa", toisessa vaiheessa nostettiin keskeiseksi "patriarkaatin" käsite eli teoria miesvaltaisesta rakenne- ja suhdejärjestelmästä, joka poissulkee naisia fyysisesti (väkivalta ja tilalliset kiellot) ja symbolisesti ("toiseus") sekä jäsentää naisten suhdetta yhteiskunnalliseen valtaan. Tämä vaihe nosti keskeiseksi myös teoriat naisten olemuksellista luovuudesta tai hoivaavuudesta ja "naisten ominaisuuksien" positiivisesta käsittämisestä. Lisäksi koska samanaikaisesti (60- ja 70-luvulla) "länsimaissa" oli meneillään vasemmistolaisen radikalismin nousu, väiteltiin myös paljon siitä, missä suhteessa pääoma ja patriarkaatti ovat toisiaan täydentäviä "sortokoneistoja". Feminismin toisessa vaiheessa nousivat esiin myös heteroseksuaalisia malleja kyseenalaistavat teoriat.

Siinä missä sekä ensimmäisen että toisen aallon feminismiin sisältyi melko jäykkiä oletuksia naisten olemuksesta ja tehtävästä (ensimmäisessä oletuksena miesten ja naisten toisiaan täydentävyyden neutraaliudesta yhteiskunnallisena mallina, toisessa "naiseuden" tai "äitiyden" nostamisena olemuksellisen "hyvyyden" määritteiksi) sekä huomattavaa ylikeskittyneisyyttä "länsimaiden" naisten ongelmiin, kolmannen aallon feminismissä kysymyksiä siitä, miten "nainen" oikeastaan tuotetaan vallan kehikossa, nostettiin yhä enemmän, ja samalla esimerkiksi "kehitysmaiden" naisten tai mustien naisten kokemukset vallan kolonialistisuudesta nousivat vahvemmin esiin. Kolmannen aallon feminismin subjektikäsitys korostaa sirpaleisuutta ja liikkuvuutta ylitse ykseyden ja pysyvyyden mallien, ja tässä vaiheessa feminismi onkin elänyt molemminpuolisen rikastuttavassa suhteessa postmoderniin filosofiaan ja esimerkiksi foucault'laiseen valtateoriaan (vaikka toisaalta monet feministit ovat kritisoineet postmodernin filosofian teoriaa "subjektin pirstaloitumisesta" - miksi subjektiutta ollaan tuhoamassa juuri kun naiset ovat sen saavuttamassa?). Tämä on tarkoittanut moninaisten subjektiivisten kokemuksien ja ruumiillisuuden esiinnostamista, eron käsittämistä ilman biologista determinismiä. Siten kolmannen aallon feminismi ei pyri vastaamaan kysymykseen siitä, mikä alistamisen muoto on kaikkein määräävin, vaan pikemminkin kartoittamaan näitä muotoja.

"Patriarkaatin" lisäksi myös "gender" ("sosiaalinen sukupuoli") on hyvin keskeisen feministinen käsite. Vaikka sukupuolen sosiaalista rakentumista korosti jo Simone de Beauvoir 1900-luvun puolivälissä ("naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan"), "gender" on tullut käsitteenä tärkeämmäksi vasta radikaalifeministisen vaiheen myötä. Kolmannen vaiheen feminismi näkee sen hyödylliseksi erityisesti mikäli sitä käsitellään biologisuuden kulttuurisena luentana eikä niinkään kaksijakoisuuksien, kuten ruumis-kulttuuri, uusintajana. Näin on mahdollista tutkia malleja, joiden kautta valta käsittelee kehoja ja mieliä, symbolisesti sekä materiaalisesti, sekä pyrkiä aiheuttamaan muutoksia näissä malleissa, uudenlaisten tilojen ja subjektiivisuuksien kehittämiseksi.