Michel Foucault'n vuoden 1975 "Discipline and Punish"-kirjaa (suom. Tarkkailla ja rangaista) pidetään tarkkailu- ja valta-analyysin eräänä merkittävimpänä teoksena. Se on kirja, johon melkein jokaisessa aihetta käsittelevässä kirjoituksessa viitataan.

"Discipline and Punish" on osa laajempaa teoreettista projektia, jonka puitteissa Foucault kuvaa modernin yhteiskunnan vallan syntyä suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Tutkimalla ja kuvaamalla vankilan, sairaalan, mielisairaalan, kasarmin tai verstaan syntyä ja toimintaa on mahdollista ymmärtää modernille vallalle ominaiset piirteet. Foucault'n päätelmä on, että valta on ensisijaisesti strategia tai proseduuri, johon vaikuttavat sekä vallankäyttäjä että vallankohde. Itse asiassa toiminta on niin saumatonta, että on vaikeaa erottaa valtamekanismissa sen osapuolia: he ovat keskenään sidoksissa. Valta synnyttää siis vastarintaa (tai paremmin sanottuna vastarinnan strategioita) ja päinvastoin. Valta on voimien välisen suhteen tulosta.

Panopticon

"Discipline and Punish" osoittaa tämän väittämän todeksi käyttämällä Benthamin Panopticonin utopiaa metaforana. Panopticon on puoliympyrän muotoinen vankilarakennus, jossa sellit on sijoitettu säteeseen ja ovat valvottavissa yhdestä pisteestä. Yksi valvoja kykenee tarkkailemaan kaikkien vankien käytöstä.

Foucault'n mielestä Panopticonin keskeisin ominaispiirre ei kuitenkaan ole pelkästään tämä. Monimutkaisen peili- ja valojärjestelmän kautta valvoja kykenee tarkkailemaan vankeja, mutta vangit eivät näe häntä. He eivät periaatteessa tiedä onko valvoja paikalla tai katsooko hän juuri tiettyä yksittäistä vankia tietyllä hetkellä. Tämän tyyppinen mekanismi pakottaa vankeja toimimaan ikään kuin he olisivat jatkuvan valvonnan alaisina ja asettamaan itselleen kysymyksiä siitä, miksi tiettyjä käyttäytymisiä joskus suvaitaan ja joskus ei. Johtuuko se tarkkailustrategioista vai johtuuko se valvojan poissaolosta? Tarkkailun kohteet muokkaavat omaa toimintaansa, koska olettavat olevansa alituisen kontrollin kohteena.

Rangaistus, kehot ja arvot

Panopticon on Foucault'n kirjassa uuden vallan toteutumisen muodon metafora. "Discipline and Punish" alkaa kauhistuttavalla ja yksityiskohtaisella kertomuksella kuninkaan murhaajan Damienin vuonna 1757 tapahtuneesta julkisesta kiduttamisesta, silpomisesta, tappamisesta ja hänen ruumiinsa hävittämisestä. Damien oli loukannut kuninkaan absoluuttista suvereenisuutta, ja siksi häntä oli rituaalisella tavalla rangaistava: loukattu suvereniteetti rekonstruoidaan uudestaan korkeimmalle tasolle julkisen rangaistuksen avulla. Foucault'n sanoin Damienin teloitus aktivoi uudelleen suvereenisuuden.

Siirtymä absoluuttisesta monarkiasta moderniin kansallisvaltioon vaikuttaa ranskalaisen filosofin mielestä myös rangaistusten toimeenpanoon. Rangaistuksen ja tarkkailun talous muuttuu: oikeudenkäynnit, kidutukset ja teloitukset katoavat julkisesta tilasta. Ne siirtyvät suljettuihin tiloihin. Rituaalit, jotka oli aikaisemmin järjestetty suurille yleisöille, muuttuvat proseduureiksi, joita toteutetaan kasarmin, poliisiaseman tai vankilan muurien sisällä aamun sarastaessa tai yön tunteina piilossa julkisuudesta.

Myös rangaistuksen kohde alkaa asteittain muuttumaan. Se ei ole enää tuomitun fyysinen keho, vaan rangaistus kohdistuu abstraktiin arvoon: vapauteen. Fyysiset rangaistukset katoavat. Tuomitun kehosta tulee koskematon. Rangaistusten katoaminen julkisuudesta johtuu siitä, että valta ei enää ole fyysisesti samaistettavissa kuninkaan kehoon, vallasta tulee abstrakti, näkymätön. Vastaavasti rangaistusten kohteen muuttuminen kehosta vapauteen johtuu siitä, että työn paradigman muuttuessa teollistumisen ja kapitalistisen järjestelmän läpimurron yhteydessä kehosta tulee työn väline ja ihmisen elämisen väline. Ihmisenä oleminen toteutuu työvoiman myynnin kautta. Kehon tuhoaminen tarkoittaa käytännössä ihmisen tuhoamista ja se ei ole mahdollista. Siksi työstä tulee myös yksi tärkeä vangitun ihmisen toimintamuoto. Käden leikkaaminen tai silmän puhkaiseminen estävät pysyvästi mahdollisuuden tehdä työtä ja se ei voi olla kapitalistisen järjestelmän tavoite. Tietysti keho on edelleen rangaistuksen kohde, koska muutokset eivät tapahdu kädenkäänteessä, mutta silti on kuvaavaa, että 1700-luvun lopun ja 1800-alun aikana Euroopan maissa keksitään valtava määrä teloituskoneita – mekaanisista hirttämiskoneista kuuluisaan giljotiiniin - joiden tarkoitus on mahdollistaa oikeudellisen toimenpiteen toimeenpano loukkaamatta kehon koskemattomuutta.

Foucault tuo myös esille, kuinka rangaistuksen luonteen muuttuessa muuttuu myös sen tarkoitus. Se ei ole enää kosto, se ei ole enää toimenpide, joka kauheudessaan ylittää rikoksen: rangaistus saa olla korkeintaan yhtä suuri kuin rikos, rangaistuksen tarkoitus on parantaa rikollinen. Foucault haluaa tuoda esille, miten muuttuneessa yhteiskunnassa, jossa kehot pistetään laajamittaisesti töihin, ja jossa kansallisvaltiosta ja demokratiasta tulee poliittisen vallan muoto, myös rangaistuksesta tulee kehojen poliittinen teknologia, vallan mikrofysiikkaa.

Modernissa yhteiskunnassa vallasta tulee strategia, eikä suvereenin omaisuus. Foucault'n termein: valtaa harjoitetaan enemmän kuin sitä pidetään hallussa. Tiedosta tulee myös keskeinen tekijä. Syntyvät, kuten Max Weber osasi hyvin kuvata, kansiot, tilastot ja niiden käsittelyssä tarvittavat mekaaniset kojeet ja byrokratia.

Laittomuus ja irtolaisuus

Kapitalistisen järjestelmän ja tuotantotavan saavutettua yhteiskunnallisen hegemonian, se joutui 1700-luvun loppupuolella kohtaamaan hyvin syvälle juurtuneen ja laajalle levinneen laittomuuden. Laajat ihmisjoukot elivät irtolaisina ja tulivat toimeen verottamalla yhteiskuntaa. Tämä tilanne oli syvässä ristiriidassa kapitalistisen yhteiskunnan kehittymistarpeiden kanssa: ihmisiä tarvittiin tuottamaan hyödykkeitä ja näitä varten tarvittiin laajoja puitteita varastoinnille ja myynnille. Laittomuus ei ollut yhteen sovitettavissa kapitalistisen järjestelmän kanssa.

Tässä tilanteessa syntyivät ensimmäiset poliisitoiminnot ja suljetut laitokset irtolaisia varten. Keskeiseksi tuli tarve parantaa rikollisia tai ainakin hallita rikollisuutta. Se mitä Foucault kutsuu rangaistuksen taloudeksi muuttuu radikaalisti. Nyt sen tavoitteena on olla mahdollisimman oikeudenmukainen, vähentää rikoksen houkuttelevuutta, käyttää määrättyä aikamodulaatiota rikoksen vakavuuden mukaan, näyttää että rangaistus on hyödyllinen rikolliselle, poistaa rangaistuksesta spektakulaarisuus eli tehdä siitä enemmän koulu kuin teatteri. Vankilasta tulee tämän vallan strategian keskeisin toteuttamisen paikka.

Disipliini

Foucault'n käsityksen mukaan jo 1700-luvulla kehosta oli tullut vallan strategioiden kohde. Vaikka laajamittaisesti kehojen kontrollin teknologioita sovellettiin taylorismin avulla tuotantolaitoksissa vasta 1900-luvulla, niiden alku on nähtävissä sotajoukkojen kouluttamisessa ja toiminnassa parisataa vuotta aiemmin. Termi disipliini, jota Foucault käyttää kuvatessaan modernia yhteiskuntaa (disiplinaarinen yhteiskunta), viittaa suoraan sotilaskuriin. Preussin kuninkaan Frederik II:n sotajoukoissa kehon tehtäviä jaoteltiin mahdollisimman pieniin osiin mahdollisimman suuren tehokkuuden saavuttamiseksi. Näin kehosta tulee eräänlainen mekaaninen sätkynukke, joka lataa, varmistaa, vapauttaa varmistimen, nostaa aseen, tähtää, ampuu, lataa uudestaan aina millintarkkuudella, synkronisoidulla tavalla. Tällainen ei voi tapahtua ilman kesytettyjä kehoja ja yksityiskohtien jatkuvaa hiomista.

Foucault'n mielestä disiplinaristen instituutioiden syntyminen vaatii tiettyjä perusedellytyksiä, joiden toteutuminen saattaa modernin voimaan: sisällyttäminen (muuri ympäröi linnoitusta, vankilaa tai tehdasta); tilojen määrittäminen funktionaalisiksi paikoiksi (verstas, luokka, selli); hierarkian synty, jolla ihmisiä kurinalaistetaan ja jonka kautta syntyy kokonainen luokka tehtäviä, joiden kohteina ovat muut ihmiset; muita disiplinaarisia välineitä kuten aikataulut, kellot ja vihdoinkin toimettomuuden minimoiminen. Kaikkien näiden avulla yritetään estää käyttäytymismallien leviämistä, jotka ovat paheita kaikissa suljetuissa laitoksissa: poissaolo, tehtävien keskeyttäminen, huolimattomuus, tottelemattomuus, hierarkian kunnioittamatta jättäminen, väärä asenne, likaisuus, seksuaalinen toiminta.

Panopticon on väline, joka kykenee mahdollisimman tehokkaasti yhdistämään näitä kaikkia ja samalla aktivoimaan tarkkailun kohteita. Se ei enää tuo valtaa läsnäolevaksi pelkästään fyysisen tarkkailun kautta (esimies, poliisi tai vartija), vaan se pakottaa kohteen toimimaan ikään kuin valvoja olisi jatkuvasti läsnä. Panopticon näennäisesti epäonnistuu tavoitteissaan, koska se ei kykene vähentämään rikollisuuden määrää vaan tuottaa rikoksen uusijoita, rikollisia ja heidän järjestöjään. Mutta toisaalta foucaultilaisittain se ei kuitenkaan epäonnistu, koska se luokittelee, se tuottaa rikollisuuden kategorian, jota taas pystytään käyttämään poliittisesti hyväksi. Ehkä disipliinin tarkoitus on juuri tämä.