Globalisaatioprosessien keskeisin moottori ei ole ollut pääoma vaan proletaarinen internationalismi, joka nousi haastamaan kansallisvaltiot.

Proletaarinen internationalismi sai aikoinaan ilmauksensa sloganeissa kuten "proletariaatilla ei ole isänmaata" tai "proletariaatin isänmaa on koko maailma". "Internationale" oli vallankumouksellisten hymni kaikkialla maailmassa. On kuitenkin huomattava, ettei näissä sloganeissa ilmaistu utopia ollut internationalistinen, jos tarkoitamme sanalla 'internationalismi' eri kansallisten identiteettien välistä ja niiden eroja säilyttävää konsensusta. Proletaarinen internationalismi oli pikemminkin anti-nationalistista, ja siten ylikansallista ja globaalia. "Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!" - ei kansallisten identiteettien pohjalta vaan välittömästi yhteisten tarpeiden ja halujen pohjalta, kansakuntien rajoista riippumatta.

Proletaarinen internationalismi suuntautui voimakkaasti kansallisvaltiota vastaan, koska käsitettiin kansallisvaltion keskeinen rooli kapitalistisessa riistossa ja se, kuinka ne saivat työläiset tappamaan toisiaan järjettömissä sodissa. Lyhyesti sanoen, kansallisvaltio oli poliittinen muoto, jonka ristiriitoja ei voinut sovitella, vaan ainostaan tuhota. Kansainvälinen solidaarisuus oli todellakin projekti kansallisvaltion tuhoamiseksi ja uuden globaalin yhteisön rakentamiseksi. Tämä proletaarinen ohjelma tosin joutui taka-alalle, kun sosialisti- ja kommunistipuolueet hegemoniansa aikana tuottivat omiin tarkoitusperiinsä sopivalla tavalla tulkinnanvaraisia määritelmiä (vrt. austromarxistit ja Stalinin "Marxismi ja kansallisuuskysymys").

Proletaarisen internationalismin käytäntö ilmeni kaikkein selvimmin kansainvälisissä taistelusykleissä. Näissä puitteissa (kansallinen) yleislakko ja kapina (kansallis)valtiota vastaan voidaan nähdä eri taistelujen välisen kommunikaation elementteinä internationalistisella alueella. Berliinistä Moskovaan, Pariisista New Delhiin, Algerista Hanoihin, Shanghaista Jakartaan, Havannasta New Yorkiin - taistelut seurasivat toisiaan läpi 1800- ja 1900-lukujen.

Ensimmäisen taisteluaallon voidaan nähdä alkavan vuoden 1848 jälkeen Ensimmäisen internationaalin poliittisella agitaatiolla, jatkuen 1880- ja 1890-luvuille sosialistipuolueiden ja ammattiliittojen perustamisen merkeissä, ja noustessa huippuunsa Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen ja anti-imperialististen taistelujen ensimmäisen kansainvälisen syklin jälkeen. Toinen aalto nousi Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, jota seurasi taistelujen voimakas eteneminen, jota voitiin hallita ainoastaan fasismien ja toisaalla New Dealin ja antifasististen kansanrintamien avulla. Lopulta oli taisteluaalto, joka alkoi Kiinan vallankumouksella ja jatkui Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vapaustaistelujen kautta 1960-luvun räjähdyksiin ympäri maailmaa.

Nämä kansainväliset taistelusyklit olivat todellinen moottori, joka ajoi eteenpäin pääoman ylikansallisten instituutioiden kehitystä ja pakotti pääoman uudistumisen ja rakennemuutoksen prosessiin. Proletaarinen, antikoloniaalinen ja anti-imperialistinen internationalismi, taistelu kommunismin puolesta, joka eli kaikissa 1800- ja 1900-lukujen voimakkaimmissa kumouksellisissa tapahtumissa, ennakoi ja määritteli ennalta pääoman globalisaation prosesseja ja Imperiumin rakentamista. Tässä mielessä Imperiumi on vastaus proletaariseen internationalismiin.

Vaikka proletaarinen internationalismi on kadonnut historian näyttämöltä, se on hyvin ristiriitaisella tavalla "voittanut": kansallisvaltion suvereenisuus on todellakin kuihtunut sitä mukaa, kun siirtymä kohti globalisaatiota ja Imperiumia on toteutunut.