Judith Revel
Lainaus ja tapahtuma. Niiden välillä 25 vuotta ja - ehkä - poliittisen paradigman muutos, joka meidän pitäisi määritellä. Lainaus on Michel Foucault'n vuonna 1975 julkaisemasta kirjasta: "Disipliinien historiallisella aikakaudella syntyy ihmiskehon taide, jonka päämääränä ei ole enää pelkästään kehon kykyjen laajentaminen tai sen alistuneisuuden raskauttaminen, vaan sellaisen suhteen muodostaminen, joka samalla kun se tekee kehosta alistetumman, se tekee siitä myös hyödyllisemmän ja toisinpäin. Silloin syntyy alistamisen politiikka, joka perustuu kehon työstämiseen. Kehon osien, eleiden ja käyttäytymisten laskelmoituun muokkaamiseen. Ihmiskeho suljetaan sellaisen mekanismin sisälle, joka tutkii, paloittelee ja rakentaa sitä uudestaan" (Tarkkaile ja rankaise). Tapahtuma on tuore ja eräs sanomalehti kertoo siitä näin: "Taktiikka: kuorma-autojen sisärenkaat kilpinä eli valtavia kumeja kehojen suojana. He kävelevät kohti poliiseja kädet ylhäällä korostaen pasifistista asennetta. Valkoisia haalareita näkyvyyden ja väkivallattomuuden merkkeinä. Näin varustettuina nämä nuoret pakottivat poliisit perääntymään".
Lainauksen ja tapahtuman väliin jokainen meistä voi sijoittaa omat mieli- tai muistikuvansa. Keho pysäyttää panssarivaunujonon Pekingissä. Pariisissa vuoden 1995 kaupunkikuljetuksien lakon aikana tuhansia liikkeellä olevia kehoja: jalankulkijoita, pyöräilijöitä, hiihtäjiä (silloin Pariisissa oli satanut lunta), ratsastajia, rullaluistelijoita. Pariisissa - taas kerran - satoja kehoja makaa Beaubourg-kulttuurikeskuksen edessä matkien kuolemaa protestina lääkefirmoja vastaan, jotka rikastuvat aids-lääkkeiden patentoinnilla. Seattlessa kehoja kuin suolapatsaita, joita kannetaan pois; ihmisistä tehtyjä barrikadeja, jotka pitää siirtää pois tieltä. Berliinissä ja New Yorkissa silikonilla täytettyjä kehoja, uudelleen muokattuja rintoja ja takapuolia; meikattuja, kimaltelevia ja paljastettuja kehoja, joita on koristeltu höyhenillä; valtavilla tolppakengillä seisovia, tanssivia ja heiluvia kehoja - Gay Priden kehoja, roolileikkinä ja itsensä keksimisenä. Meidän on kysyttävä: mikä/mitä on kehomme? Mihin kehomme kykenee? Miksi meidän nykyisin ei ole mahdollista puhua biopolitiikasta, jos emme ymmärrä, että ensisijaisesti biopolitiikka on kehojen politiikkaa?
Palataan takaisin Foucault'n teoriaan: "Moderni aikakausi on ollut jatkuvaa kehon keksimistä vallan kohteena ja objektina. On helppoa löytää merkkejä siitä suuresta huomiosta, mikä kiinnittyy kehoon. Manipuloituun, muokattuun, kesytettyyn, tottelevaan, taitavaan ja voimiansa moninkertaistavaan kehoon. Ihmiskoneen suuri kirja on kirjoitettu samanaikaisesti kahdella tasolla. Anatomis-metafyysisellä, jonka ensimmäisiä sivuja on kirjoittanut Cartesius ja jota lääkärit ja filosofit ovat jatkaneet. Teknis-poliittisella tasolla, joka on muodostanut kasarmien, koulujen ja sairaaloiden sääntöjen ja empiiristen menetelmien kokonaisuuden, joiden tehtävänä on kontrolloida ja korjata kehojen operaatiot" (Tarkkaile ja rankaise). Ranskalaisen filosofin vahva intuitio on siinä, että suhtautumisemme kehoomme (mitä me sillä teemme, miten me siitä puhumme, miten me sitä hallitsemme ja käytämme) on todellisuudessa sellaisten totuuden leikkien tulosta, jotka määrittelevät ylhäältäpäin sekä diskurssin että toiminnan kentän, sekä itsensätutkimisen että tieteellisen tutkimuksen, sekä suhteemme itseemme että suhteemme muihin. Toisin sanoin keho on yksi niistä mahdollisista muodoista, joita tietojen ja toimintojen kokonaisuus saa kaikissa historiallisissa vaiheissa, muokaten jatkuvasti tapaa, jolla vallan ongelma hallitaan. Tapa, jolla me nykyisin suhtaudumme valtaan on syntynyt noin 300 vuotta sitten absoluuttisen näkyvyyden merkkien alla. Näkyvä on se, joka kontrolloi - siis valta - ja näkyvä on se, mitä kontrolloidaan - siis ihminen näkyvänä olentona eli kehona. Suhtautumisemme valtaan muodostuu täydellisesti kehon uuden talouden ympärille. Kehosta tulee pedagogian, oikeuden, lääketieteen ja "uudelleen kasvatuksen" pelin panos, mutta myös päinvastoin kaikkien sellaisten oman itsensä hallitsemisen menetelmien panos, jotka näyttäytyvät ja katoavat samanaikaisesti. Todellisuudessa nämä menetelmät eivät ole muuta kuin yritys haltuunottaa uudestaan kehot, joka on redusoitu tyhjäksi tauluksi, johon valta piirtyy: hygienia, seksuaalisuus, urheilu ja muoti yrittävät epätoivoisesti repiä kehon irti disipliinistä myöntääkseen välittömästi epäonnistumisensa, koska ne on rekuperoitu vallan hallintaan uusina kehojen disipliinin mekanismeina.
Joskus historia tekee kuitenkin kummallisia temppuja. Juuri sillä hetkellä, kun Foucault kirjoittaa, se epistemologinen ja historiallinen määritelmä, jota hän kuvaa – valta disipliininä, keho vallan näkyvänä pintana – muuttuu. Ensinnäkin yksi keskeinen tekijä katoaa: näkyvyyden absoluuttinen rooli vallanleikeissä. Vallan ei tarvitse enää ottaa itselleen suurta silmän muotoa voidakseen olla tehokas. Vallan ei tarvitse enää nähdä (eli identifioida) voidakseen toimia. Vastaavasti kehoilla ei ole enää velvollisuutta olla luettavissa, läpinäkyviä tai yksiselitteisiä. Kontrolli, joka korvaa vanhat disiplinaariset mekanismit ei toimi enää etäällä (näkyvyyden paradigma), ei edes tehdäkseen etäisyydestä kontaktin (kun näkemisestä tulee kosketus. Esimerkiksi konfrontaation klassisessa muodossa keho kehoa vastaan). Kontrolli toimii toisella tasolla: ei enää kehoja, mutta haluja. Ei enää toimintaa tilassa, vaan ajassa. Ei enää toimintaa tiedoissa tai taidoissa, vaan itse elämässä. Ei enää toimintaa kansan tai populaation, vaan yksilöiden suhteessa. Tämän murroksen edessä, jota Foucault alkaa hahmottamaan 1970-luvulla, voimme ymmärtää esimerkiksi kehollisten merkkien räjähdykset, jotka juhlistavat oman kehon uudelleen löytämisen ja sen että valta on luopunut kehostamme. Keho palaa kehoksi ja subjektiivisuus voi vihdoinkin kirjoittaa sen pinnalle olemassaolonsa merkkejä. Ensimmäisestä lontoolaisesta punk-aallosta siihen spektaakkeliin, minkä me näemme kaduilla: värjättyjä hiuksia, kaljuja päitä, solmittuja hiuksia, tatuointeja, sormuksia, lävistyksiä, proteeseja, arpia ja koristeita todisteena oman kehon subjektiivisesta hallinnasta. Politiikasta kadonneita kehoja, jotka palaavat kehoina, jotka on uudelleen haltuunotettu oman itsensä uudelleen keksimisen hetkellä.
Nykypäivä kertoo meille uudesta etapista siinä monimutkaisessa historiassa, joka yhdistää toisiinsa kehot ja vallan. Kyseessä ei ole enää pelkkä henkilökohtainen haltuunotto. Itse asiassa uudelleen yksityistetty keho on revittävä irti yksityisen kielen dimensiosta eli estetiikasta ja palautettava se eleen, aktion ja tapahtuman dimensioon eli yhteiseen ja politiikkaan. Paremmin sanottuna: keho on palautettava sellaiselle tasolle, jossa sanoa, tehdä ja olla eivät ole enää erotettuja, vaan ovat sama subjektiivisuutta tuottava mekanismi, samanaikaisesti yksilöllinen ja kollektiivinen. Keho on asetettava biopoliittiseen dimensioon, elämän politiikan, kehojen politiikan dimensioon.
Mielenosoituksia. Tovereita, jotka ovat varustautuneet sisärenkailla ja pehmusteilla. On ehkä virheellistä puhua, kuten sanomalehdet tekevät, kilvistä (siis puolustusvälineistä). Nämä varusteet ehkä ovat MYÖS kilpiä. Se millä on merkitystä on yritys asettaa kehojen väliin – mielenosoittajien ja poliisien kehojen – tekijä, joka pysäyttää sekä näkyvyyden että kontaktin, joka siis julistaa, että oma poliittinen tila on biopoliittinen, eikä enää disiplinaarinen. Biopolitiikka on se politiikan muoto, joka kontrollin post-disiplinaarisen paradigman sisällä rakentaa uudelleen kollektiivisen toiminnan mahdollisuuden. Olisi vaarallista kuvitella, että elämme mennyttä historiallista kautta, sen ainoan kollektiivisen toiminnan aikakautta, jonka uskoimme olevan olemassa: konfrontaatio, vastakkainasettelu, joka kuului vanhaan disiplinaarisen aikaan. Autojen sisärenkaat ja pehmusteet, joita toverit asettavat kehojensa ympärille kertovat siirtymästä politiikan uuteen kielioppiin. Lehtien virhe eivät kuitenkaan lopu tähän. ”Valkoisia haalareita näkyvyyden ja väkivallattomuuden merkkeinä”, on jossakin kirjoitettu, yrittäen palauttaa kaiken tämän uuden johonkin tuttuun asiaan. Vahinko, että tähän asti valkoisista haalareista on puhuttu näkymättömyyden merkkinä (siis me olemme disipliinin tuolla puolen). Vahinko, että kyseessä ei ole väkivallattomuus (väkivalta on olemassa, se on olemassa humanitaarisissa sodissa ja playstationeissa, jotka muistuttavat toisiaan. Miksi valkoinen haalari ei muka saisi olla vallankumouksellinen lippu?). Me olemme jonkin uuden asian edessä.
Seattle, WTO:n vastainen protesti. Kehoja, joita kannetaan pois. Politiikan näyttämölle astuu kehojen materiaalisuus, niiden paino ja niiden tilaa vievä läsnäolo. Valta oli haltuunottanut kehojen pinnan. Tänään biopoliittinen subjektiivisuus löytää uudestaan materiaalisuuden, syvyyden, lihan. Kehot ovat tehokkaampia kuin vuoden 1968 kivet. Kehot ovat kiviä, joilla on älyä; kiviä, joista on tullut subjekteja; subjekteja, joista on tullut elämän barrikadeja.
Kehot? Joskus ne tulevat takaisin.