Globalisaation aikakaudella sodan muoto ja sen sisältö on radikaalisti muuttunut. Sodasta on tullut globaalia poliisitoimintaa, jonka kohteena ei ole enää ulkopuolinen, vaan sisäinen vihollinen, joka rikkoo tiettyjä sääntöjä, jotka vallitsevat kansainvälisessä yhteisössä.

Kansallisvaltioiden ja imperialismin aikakaudella sodat perustuivat valtioiden tai niiden välisten liittoumien yhteenottoihin, joiden tarkoitus oli laajentaa muiden valtioiden kustannuksella omaa poliittista, taloudellista tai sotilaallista etupiiriä. Uudessa sodassa tarkoituksena on vain palauttaa kansainvälisen yhteisön pelisäännöt, eikä valloittaa tai tuhota. Sodan kohteet ovat siten rikolliset ja terroristit ja sodan tavoite on demokratisointi. Tässä uudessa tilanteessa valtioiden liittoutumattomuudesta tulee mahdottomuus ensinnäkin, koska ei ole vastakkain asettuvia liittoumia ja toiseksi koska moraalisesti kaikki tukevat – tavalla tai toisella – sotaa. Persianlahden tai Kosovan sodassa Suomi oli selvästi yhdellä puolella, vaikka sen tapa osallistua konfliktiin ei sisältänyt aseellisten joukkojen lähettämistä sotatantereelle. On syytä olettaa, että myös tulevaisuudessa käy näin.

Uusissa sodissa sotaa ei enää julisteta ja siten se ei enää tarvitse esim. YK:n siunausta. Natonkin rooli on täysin tekninen. Imperiumi voi kutsua koolle joukkonsa hetkenä minä hyvänsä ja toimia. Itse asiassa voidaan sanoa, että sota on jatkuvasti läsnä erilaisina hälytystiloina. Globaalipoliisi toimii jatkuvasti ja se toimii myös siellä, missä ollaan muodollisesti liittoutumattomia tai missä nimellisesti vallitsee rauha. Imperiumin aikakaudella sodasta tulee arkipäivää, koska juuri Imperiumi synnyttää sotaa. Aivan samalla tavalla kuin uusliberalismi synnyttää fundamentalismia.