Järkyttävien terrori-iskujen lisäksi viime aikoina tietoisuuteemme ovat tulvineet kuvat väkivallasta Lähi-Idässä, joukkomurhan kohteeksi joutuneen kansan - tai pikemminkin valtion - väkivaltaisista toimenpiteistä sekä sen kohtaamasta vastaväkivallasta. Toisaalta voimme nähdä uutisista Milosevicin tuomioistuimen edessä, syytettynä kansanmurhista. YK:n rasismikokouksessa puitiin mm. orjuutta rikoksena ihmiskuntaa kohtaan. Nämä aiheet tuovat jälleen kerran esiin kysymyksen siitä, mikä tuottaa joukkomurhia - ovatko ne kenties ihmisen perimmäisen barbaarisuuden esiintulemista, piilevien mutta "luonnollisten" elementtien ilmaantumista.

Tätä kysymystä kysyvät nekin, jotka kohtaavat Anne Frankin tapauksesta kertovan näyttelyn, joka kiertää suomalaisissa julkisissa rakennuksissa, parhaillaan Jyväskylän kaupunginkirjastossa. Vastaus on kielteinen. Näyttelyn opetus on tuhopotentiaalin jatkuvuus kansalliskiihkoilun pysyvyyden myötä, ja se viittaa myös meidän aikamme tapahtumiin Balkanilla sekä uusnatsiryhmiin. Samalla tavalla Israelin ja palestiinalaisten kriisistä voidaan hyvin helposti tunnistaa "muukalaisuutta" poissulkevien käsitysten ja yhdenmukaista alkuperää korostavan yhteisöllisyyden läsnäolo. Voimme sanoa tämän siitä huolimatta, että Israelin valtion politiikan (juutalaiset) kannattajat tuskin pitävät siitä, että heiltä viedään oikeus käyttää kansanmurhaansa etumaksuna myöhemmin toteuttamistaan epäoikeudenmukaisuuksista.

Kansanmurhat siis mahdollistaa kyseenomaisen ihmisryhmän dehumanisointi, mutta se ei sinänsä riitä selittämään tietämystämme siitä, että jopa natsi-Saksassa suuri osa epäinhimillisyyksien toteuttajista ja hiljaisista hyväksyjistä oli aivan tavallisia ihmisiä, eikä suinkaan hirviöitä, jotka nykyaikainen lääketiede olisi todennut mieliltään sairaiksi. Tämä ilmiö on kansanmurhissa ehkä pelottavinta, sillä näemme niiden (epäsuorissa) toteuttajissa itsemme. Balkanilla, minkä tahansa valtion politiikassa. Tämä siitä huolimatta, että toisaalta voimme puhua sellaisen uuden globaalin vallan aikakaudesta, joka kykenee ulottamaan suvereniteettiaan yli kansallisvaltioiden rajojen.

USA:ssa tapahtuneet sanoinkuvaamattomat terroriteot sen sijaan - huolimatta niiden taustalla olevasta yhdysvaltalaisten dehumanisoinnista kulttuurisena tekijänä - eivät suoranaisesti perustu kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kattavaan hallinnolliseen tehokkuuteen ja tottelevaisuuteen, vaan niissä on kyse pienempien, sinänsä erittäin tehostetusti toimivien ryhmien toimenpiteistä. Lisäksi näitä tekoja tulee tulkita juuri imperiaalisen ajan sodankäynnin luonnetta vasten: osana vastakkainasetteluja, joita syntyy Imperiumin ja terroristien, kapinallisten tai "roistovaltioiden" välillä. Ensinmainittu näyttäytyy vapauden ja demokratian ylimpänä - joskin tosiasiassa hyvin valikoivana - toteuttajana, kun taas jälkimmäisiin liittyy katkeruuden lisäksi usein huomattava fundamentalismi ja kulttuurien välisen kanssakäymisen vastustaminen. Näistä vastakkainasetteluista kärsivät suorien uhrien lisäksi myös esimerkiksi ne täysin syyttömät muslimit, jotka saavat kohdata vihaa ja ennakkoluuloja tapahtuneen johdosta, sekä toisaalta niiden valtioiden asukkaat, joissa fundamentalismia pesii.

Ehkä voimme yrittää tulkita modernin hallinnoinnin mielenlaatua ja rakennetta eräänlaisena kasvualustana kansanmurhille - luonnollisestikaan ei siten, että kansanmurhat olisivat tämän kasvualustan väistämätön tai ainoa tulos, vaan siten, että moderni hallinnointi on välttämätön edellytys, jotta kansanmurhat voidaan toteuttaa tottelevaisesti ja tehokkaasti. Näistä asioista Zygmunt Bauman kirjoittaa mielenkiintoisesti teoksessaan "Modernity and the holocaust". Moderni - byrokraattisen hallinnoinnin, "sivistymättömän" kesyttämisen, välineellisen järjellisyyden, normalisoinnin sekä kontrollin projektina - tuottaa mielenlaatua ja suhteita, jotka tekevät mahdolliseksi sen mihin dehumanisointi ei yksin pysty. Kun vastuu on aina ylempänä, kun toimeenpiteet on rutinisoitu ja kun uhri ja tämän kärsimykset on tehty näkymättömiksi (jotta omatunto ei soimaa), tuhopotentiaali kasvaa. Tässä mallissa instituutio edustaa korkeinta ja kaikkivoipaista Järkeä, yksilö on vain tottelevainen ratas organisaatiossa ja ekspertit toteuttavat "objektiivista" tehtäväänsä.

Monet ovat lukeneet näistä asioista vaikkapa Franz Kafkan kirjasta "Oikeusjuttu" tai Primo Levin teoksesta "Tällainenko on ihminen", mutta valitettavasti moderni suhde- ja mielenlaatusysteemi ei kadonnut reaalisosialismin kauhujen myötä, vaan siitä on piirteitä kaikissa kansallisvaltioissa ja jäykissä organisaatioissa. Voimme kuitenkin ilolla havaita lisääntyviä merkkejä murtumista modernissa rationaliteetissa. Rutiinitöiden ja tottelevaisuuden arvostuksen väheneminen on tällainen seikka, aikanamme jona subjektiivinen äly ja harkinta ovat tulossa yhä keskeisemmiksi asioiksi tuotantoprosesseissa ja päätännässä. Yhteiskuntiemme sattumanvaraisuus on nyt muutakin kuin kontrollin kohde, se saatetaan jopa tunnustaa elämämme olennaiseksi osaksi. Jotta tehostetut luokittelun, erottamisen ja tuhoamisen mekanismit eivät pääsisi valloilleen, tulee meidän jatkossakin puhua avoimesta yhteisön jäsenyydestä, monimuotoisuudesta, hajautetuista organisaatioista sekä olemuksellisesta ristiriitaisuudestamme, jota ei voi absoluuttisesti normalisoida, "järjellistää" tai tehdä selvärajaiseksi.

14.9.2001