Työ on yleensä totuttu käsittämään fyysisenä suorituksena. Fordistisessa tehdastyössä tai perinteisessä konttorityössä työntekijöiltä ei vaadittu muuta kuin fyysistä toimintaa johdon ja esimiesten alaisuudessa. Sarkastinen sanonta: “en minä mitään tiedä, olen vain täällä töissä” on hyvin kuvaava. Ajan myötä työstä on tullut kasvavassa määrin älyllinen ja kommunikatiivinen suoritus. Yleistyökalu nimeltään tietokone on levinnyt kaikkialle synnyttäen historiallisesti täysin uuden tilanteen, jossa ammatista huolimatta asioita tehdään samalla välineellä. Työn “älykkääksi” tuleminen on myös tarkoittanut kykyä ratkaista ongelmatilanteita, oma-aloitteisuutta, luovuutta, tiimityöskentelyä (eli ensisijaisesti kommunikointia muiden kanssa) jne. Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokainen oli sidottu omaan työpisteeseen ja puhuminen oli kielletty. Monilla aloilla työläisiä oikein pakotetaan osoittamaan empatiaa ja kiinnostusta asiakkaiden asioihin. Samastumiskyky jne. ovat avainsanoja.
Nämä työn uudet ominaisuudet ovat aineettomia, ne ovat olemassa, mutta niitä ei näy, niihin ei voi koskea. Immateriaalisuus on nykyisin työlle ominainen piirre. Se on sitä mitä kutsutaan mm. osaamiseksi. Aineettomuuteen sisältyy kuitenkin yksi piirre, joka on sekoittanut perinteisen taloustieteen. Aineettomuuden mittaaminen on nimittäin äärimmäisen vaikea asia: miten laskea kiinteä arvo (palkka, aika, osakkeen rahallinen arvo, tuottavuus) jollekin asialle, jota ei näy? On paljon hyviä (ja huvittaviakin) esimerkkejä kiinteiden arvojen ja mittareiden ongelmista immateriaalisuuden edessä. Sama koskee esimerkiksi työaikaa. Vapaa-aikana ei voida pistää älyä, empatiaa, affektia tai samastumiskykyä työkalupakkiin. Ne siis lisääntyvät myös varsinaisen työajan ulkopuolella. Samalla on sanottava, että immateriaaliset ominaisuudet ovat yleensä kollektiivisia, yhteisiä. Miten silloin mitata yksilön suoritusta?
Jos vielä yhdistämme äsken mainitut asiat siihen tosiasiaan, että työstä tulee osa-aikaista, jaksoissa tehtyä, epävarmaa ja usein pienipalkkaista, on ilmiselvää, että yksilön toimeentulon pääasiallinen lähde jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei voi enää olla palkka. Tämä siitäkin huolimatta, että verokertymä pienenee.
Mahdollisuus toimeentuloon työstä riippumatta on kuitenkin olemassa. Paradoksaalisesti se majailee juuri immaterialisuudessa. Jos suurin tuotantovoima on äly, on ilmeistä, että pääomasijoituksen merkitys on huimasti pienenemässä. Onhan tunnettu tosiasia, että yritystoimintaa on jo pitkän aikaa ohjannut periaate, jonka mukaan pääomasijoitusten määrää on minimoitava. Tämähän käytännössä tarkoittaa myös sitä, että investoijille maksettavien voittojen merkitys laskee, elleivät he sitten halua olemattomille investoinneilleen yhä huikeampia voittoja.