1.
1.1. Genova oli Varsova. Imperiumi valitsi vallankaappauksen tien, koska se ei ole kyennyt laatimaan globaalia perustuslakia ja hallitsemaan markkinoita muodostumassa olevien instituutioidensa kautta. Sovittelun mahdollisuudet murskaantuivat, ja on turha elää siinä harhaluulossa että kyseessä olisivat pelkästään yksittäisen fasistihallituksen yksittäiset toimet. Päinvastoin, tämän tilanteen ovat tuottaneet Imperiumin parhaat yhteiskunnallisten liikkeiden kontrollin ja tukahduttamisen asiantuntijat. Niin monet yksityiskohdat yhdistävät Quebec Cityn, Göteborgin ja Genovan. Kaikki tämä yhdistyy yleiseen autoritaariseen käänteeseen, jonka toteuttamisesta on päättänyt se vaikutusvaltainen piiri, joka Yhdysvalloissa tuottaa ja käyttää sotilaallisia tuhon teknologioita. Tämän voimme todeta sortumatta helppoon paranoiaan tai houkutteleviin salaliittoteorioihin.
1.2. Puhuminen autoritaarisesta käänteestä kontrolliyhteiskunnassa voi kuulostaa paradoksaaliselta. Jos subjektiivisuuden vapaa esilletulo on kapitalistisen kasauman ennakkoehto, miksi tätä samaa subjektiivisuutta brutaalisti tukahdutetaan? Ilmeisesti tietty kriittinen piste on saavutettu. Samalla on tietysti lisättävä, että Imperiumin strategia ei perustu pelkästään poliisitoimintaan ja oikeuksien eväämiseen, vaan moninaisiin kontrolliteknologioihin: mediakontrollista arkipäivän eletyn elämän alistamiseen, taloudellisesta epävarmistamisesta yhteiskunnallisen menestymisen illuusioiden levittämiseen. Kuitenkin on perusteltua sanoa, että perustuslaillisten oikeuksien evääminen ja poliisitoiminta ovat keskeisimmässä asemassa. Me olemme tekemisissä biovallan kanssa, joka voi hetkenä minä hyvänsä muuttua kuoleman vallaksi. Tämä selittää sen suuren ristiriidan, jota olemme todistaneet viime aikoina: se mikä vallitsee dialogin/sovittelun ja tukahduttamisen/murhan hetkien välillä. Postmodernissa yhteiskunnassa kontrolli pyrkii muuttumaan näkymättömäksi, ei-kosketeltavaksi ja mahdollistamaan tuottavan vapauden. Tämä voi kuitenkin murskaantua sillä hetkellä kun kriittinen murtumapiste on saavutettu. Yhteiskunnallisen yhteistyön ja moninaisuuden liikkeiden alkaessa paeta imperiaalista kontrollia, väkivaltainen tukahduttaminen astuu näyttämölle. Sillä sinisellä hetkellä, kun suhteellinen vapaus, joka toteutuu kontrollin piirissä, on muuttumassa exodukseksi järjestelmästä, todelliseksi konstitutiiviseksi paoksi. Ei siis kannata ihmetellä, miksi Imperiumin väkivaltaiset tukahduttamistoimet kohdistuivat Genovassa ja Göteborgissa suurilta osin rauhanomaiseen moninaisuuteen: tämä oli väkivallan varsinainen kohde.
1.3. Autoritaarinen käänne seuraa vallankaappauksen taktiikkaa. Kun vapaus kasvaa ja kasaantuu, kun exoduksen merkit näyttäytyvät horisontilla, yht’äkkiä kansalliset perustuslait eivät enää ole voimassa. Tilanteen tekee paradoksaaliseksi se tosiasia, että samalla kun Imperiumi on kykenemätön kirjoittamaan omaa muodollista globaaliperustuslakiaan, se joutuu tilapäisesti lakkauttamaan kansallisella tasolla voimassa olevia perustuslakeja tai lakkauttamaan tilapäisesti kansainvälisiä sopimuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tukahduttamisen hetkellä mikään perustuslaki ei päde. Se tarkoittaa sitä, että Imperiumi ei perustu mihinkään konstituutioon. Se on valtaa puhtaimmillaan. Se on postmodernia fasismia. Ilman, että termin tarvitsisi loukata ketään. Tendenssi paljastuu täydellisesti, kun ajattelemme Bushin ja sotilaallis-tuotannollisen piirin toteuttamaa Yhdysvaltain vaalien aikaista vallankaappausta, jonka tuloksena nyt rakennetaan ohjuskilpeä, vedotaan ydinvoiman puolesta ja myydään konsultointipalveluja huippukokousten alla Imperiumin provinssien poliisien sadanpäämiehille.
2.
2.1. Seattlesta alkanut taistelusykli on kyennyt delegitimoimaan täydellisesti yrityksen vakauttaa instituutioita, joiden olisi pitänyt hallita maapallonlaajuisia markkinoita. Tämä on pakottanut Imperiumin turvautumaan legitimoinnin etsimisen sijasta voimankäyttöön. Seattlen liikkeen menestyksen syyt ovat sen kyvyssä ennakoida Imperiumia globalisaation tasolla ja erityisesti sen kyvyssä tunnistaa määrättyjä instituutioita strategisiksi globaalin hallittavuuden projektissa. Tämä ennen kuin Imperiumi itse oli edes ymmärtänyt, että sen oli kenties mahdollista hallita markkinoita kyseisillä Bretton Woodsissa ja öljykriisin vuosina syntyneillä ylikansallisilla elimillä.
2.2. Moninaisuuden liike, joka on ilmaissut itseään viimeisten kahdenkymmenen kuukauden aikana, on myös selkeästi osoittanut missä sen omat puutteet ovat. Se on pääasiallisesti hyökännyt poliittisesti Imperiumin instituutioita vastaan, mutta se ei ole kyennyt tuomaan yhteiskunnallisen ja tuotannollisen yhteistyön voimia konfliktin piiriin. Tämän vuoksi liike on ollut jatkuvasti pakotettu laajentamaan kannatuspohjaansa sovittelun keinoin. Uusia subjekteja on saatu mukaan loiventamalla teemoja. Samojen syiden vuoksi se on ollut pakotettu nojautumaan spektaakkeliin ja sellaisiin kommunikaatiotekniikoihin, jotka ovat olleet helposti Imperiumin haltuunotettavissa. Taktisesta näkökulmasta näkyvyyden valinta on ollut älykäs, mutta sitä olisi pitänyt tukea suurempi panostaminen yhteiskunnallisen tuotannon teemoihin.
2.3. Tällä hetkellä näyttää siltä, että liike on antamassa itselleen pysyviä rakenteita sosiaalifoorumien muodossa. Nämä ovat eräänlaisia ryhmien välisiä koordinointipiirejä. Sosiaalifoorumeihin sisältyy se vaara, että sinne suuntautuvat voimat tulevat taistelemaan keskenään hegemoniasta tai homogeenisten toimintamallien puolesta, eivätkä ole valmiita kohtaamaan uutta tilannetta, jossa kaikki pitäisi aloittaa alusta. Tämän lisäksi sosiaalifoorumien virallisuus karkottaa monissa tapauksissa niitä uusia ja nuoria subjektiivisuuksia, jotka ovat olleet tämän syklin taistelujen keskeisin moottori. Lisäksi on syytä kysyä, kykenevätkö sosiaalifoorumit edustamaan tuottavan moninaisuuden rikkautta, monimuotoisuutta ja kumouksellisuutta asettumalla metropolitaanisen tuotannon kudosten sisälle?
2.4. Genova oli murtumakohta, koska moninaisuus yllätti kaikki. Yhteiskunnallisen yhteistyön voimien mobilisointikyky yllätti. Yllätys oli sitä suurempi, koska tiedämme, että ne olivat vain pienen lapsen ensimmäiset haparoivat askeleet. Ilmassa oli kuitenkin tuntua siitä, mitä se voisi olla: kaunista ja kauhistuttavaa. Genova muistutti Varsovaa tai Dresdeniä, niiden vallankumousten alkua, jotka kykenivät tuhoamaan sosialismin kauhut. Kymmeniätuhansia ja kymmeniätuhansia ihmisiä kaduilla ilman suurta puoluetta tai suurta ammattiyhdistystä. Uudenlaisen päätöksentekotavan esilletulo, joka ei ole ennalta- tai ylhäältämäärätty tai joka perustuisi liikkeiden muistiin, vaan päätöksenteko, joka toteutuu itse tapahtumassa, siinä hetkessä kun tapahtuma projisoi moninaisuuden kohti mahdollista tulevaisuutta. Suoraa demokratiaa ilman edustuksellisuutta. Subjektiivisuutta sanan parhaassa merkityksessä. Genova teki naurunalaisiksi ja täydellisen tehottomiksi kaikki ne logiikat, joihin olimme tottuneet, ja joiden kuvittelimme olevan adekvaatteja postmodernille: erivärisistä blokeista sosiaalifoorumeihin. Puhumattakaan tietysti kaikkien traditioiden ja oikeaoppisuuksien edustajien rakenteellisesta kyvyttömyydestä ymmärtää mitä oli tapahtumassa. Jos Genovassa moninaisuus asetti kriisiin ne toimintamallit, joiden uskoimme olevan konfliktin tasolla (spektakulaarisesta kansalaistottelemattomuudesta pasifistisiin karnevaaleihin), miten jotkut kehtaavat uskoa, että 1800-luvun puoskareitten ratkaisut olisivat ajankohtaisia? Kun tuotannollinen moninaisuus tulee pelikentälle kaiken on muututtava.
2.5. Genova ja Göteborg toivat esille myös elementin, jonka olisi pitänyt olla selvä jo kauan. Hegemoninen konfliktin muotojen suhteen on se, joka käyttää voimaa. Turha sitä on kieltää. Se, joka oli valmistautunut käyttämään voimaa ja joka sitä käytti, määritteli tilanteiden kulkua. Vanha leninistinen totuus. Voimankäyttö tekniseltä ja poliittiselta kannalta oli kuitenkin tappiollinen optio. Tappiollinen, koska se ei kyennyt pienentämään mielenosoittajien teurastusta, joka tietysti olisi toteutettu riippumatta siitä olisivatko mielenosoittajat käyttäneet voimaa tai eivät. Voimankäyttö siis ei perustunut leninistiseen hegemonia-logiikkaan – logiikka, joka on meille vieras, mutta jonka tehokkuus on tosiasiallinen – vaan täydelliseen epäjärjestykseen, jonka vaikutukset olivat raskaita kaikille. Väkivalta oli tappiollinen myös poliittisesti, koska se avasi ristiriitoja ja irtisanoutumisia, eikä kyennyt kasaamaan liikettä sen ehdottaman toimintamallin ympärille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että moninaisuuden itsepuolustuksen ongelma olisi ratkaistu. Ehkä se on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Meidän olisi ymmärrettävä, mitkä ovat ne itsepuolustuksen muodot, jotka kaikki jakavat ja ottavat käyttöön voidakseen puolustaa moninaisuutta, menemättä kuitenkaan jälleen kerran ryhmien väliseen sovitteluun, jossa toimintamalleja ja symboleja vaihdetaan keskenään kuin kaloja markkinoilla paeten leninististä hegemoniaa ja anarkistista kaaosta.
3.
3.1. Kehotus palata takaisin tehtaalle voisi kuulostaa harppaukselta taaksepäin. Mutta se ei ole sitä, jos käytämme termiä tehdas käsittämään koko immateriaalisen tuotannon kudoksen metropoleissa. Kehotus voisi vaikuttaa harppaukselta taaksepäin, mutta todellisuudessa se on perustavaa laatua oleva siirtymä eteenpäin. Liike on kulkenut tähän asti asettamatta kysymystä siitä, miten on mahdollista murtaa kapitalistinen kyky ottaa aina haltuun yhteiskunnallisen yhteistyön solmukohdat ja kontrolloida arvon tuotantoa. Heti kun yhteiskunnallisen tuotannon ja yhteistyön voimat ovat ujostellen ilmaantuneet liikkeen sisälle, tukahduttaminen on ollut armoton ja pyrkinyt tuhoamaan täydellisesti tuottavan moninaisuuden mahdollisuuden ilmaista itseään poliittisen päätöksenteon termein. Viimeistään nyt olisi syytä ottaa käyttöön sen tutkimustyön tuloksia, joka on identifioinut metropolitaanisen proletariaatin yleisessä epävarmistamisessa yhteiskunnallisen ja tuotannollisen kontrollin tärkeimmäksi välineeksi Imperiumin aikakaudella. Indikaatio, joka nousee esille tässä esitettyjen käsityksien perusteella esille, on työn ja epävarmistamisen muotojen ja taatun toimeentulon tutkimuksen asettaminen välittömästi teorian ja toiminnan keskipisteeseen.
4.
4.1. Yhdysvalloissa vallankaappaus on jo toteutunut. Eurooppa jää – kaikesta huolimatta – edelleen avoimeksi kentäksi, jolla on mahdollista hyökätä voidakseen rakentaa uutta poliittista tilaa. Euroopasta tulee ensisijainen taso moninaisuuden toiminnalle. Ehkä tämäkin vaikuttaa askeleelta taaksepäin. Miksi liikkeen, jonka määrittelemme globaaliksi, pitäisi sulkeutua rajalliseen tilaan? Kyse ei ole siitä, uskommeko Eurooppaan vai emme tai uskommeko liikkeiden globaaliulottuvuuteen tai haluammeko asettua Fischerin tai Chiracin optioiden taakse, vaan siitä, että tunnistamme konstitutiivisen tilan moninaisuuden materiaaliselle toiminnalle. Euroopassa on jo nyt valtatyhjiö, perustuslaillinen tyhjiö, ja on syviä ristiriitoja, jotka kulkevat institutionaalisen maailman läpi. Juuri tämän vuoksi Eurooppa voi olla vauhtipyörä hyökkäykselle Imperiumin valtaa vastaan, kaivamatta tässä esille vanhentuneita teorioita ketjuista ja heikoista linkeistä. Tämän vuoksi Imperiumia ennakointi eurooppalaisen poliittisen tilan määrittelyn kentällä on perustavanlaatuisen tärkeää. Yhtä tärkeää kuin jo esille tullut kyky, eli kyky ennakoida sitä siinä tendenssissä, missä Imperiumi oli muodollistamassa ne instituutiot, joiden tehtävänä olisi ollut taata globaalimarkkinoiden hallittavuutta. Eurooppa siis minimitilana, jossa kehittää yhteiskunnallisia taisteluja toimeentulon puolesta, ja jossa toteuttaa metropolitaanista tutkimusta.
5.
5.1. Palaaminen tutkimuksen, työn, toimeentulon ja metropolitaanisten alueiden teemoihin ei tarkoita perääntymistä Imperiumin instituutioiden vastaisesta hyökkäyksestä. Meidän on kuitenkin ymmärrettävä, että olemme tekemisissä syklin lopun kanssa. Meille jää käteen vahva laajentuminen poliittisten, kansalaisjärjestöjen, vapaaehtoistyön ja tiettyjen syndikalismin subjektiivisuuksien suuntaan. Se mitä meiltä tänään puuttuu on tarpeeksi vahva juurtuminen tuotannollisen metropolin proletaaristen alueiden sisälle. Tämä on ensimmäinen solmu, joka on avattava, ensimmäinen prioriteetti, johon on vastattava kääntymällä kohti eurooppalaista työn tutkimusta ja taistelua taatun toimeentulon puolesta. Toinen prioriteetti sisältyy ensimmäiseen. Paluu työn ja toimeentulon teemoihin ei voi enää tapahtua kansallisvaltioiden rajojen sisällä, vaan pelkästään eurooppalaisella tasolla seuraten tuotannollisia ketjuuntumisia. Tämä ei ole muuta kuin ehdotus aloittaa tutkimustyö ja taistelu toimeentulon puolesta Euroopassa. Kolmas prioriteetti liittyy vallankaappauksen strategioihin ja Imperiumin kehitykseen kasvavan militarisoinnin suuntaan. Tällä kolmannella saralla on tärkeää yrittää laittaa kentälle ne voimat, jotka meillä on.
5.2. Näihin kolmeen prioriteettiin (työ/toimeentulo, eurooppalainen poliittinen tila sekä vastarinta vallankaappaukselle ja tuotannon militarisoinnille) on mahdollista antaa riittävä vastaus ainoastaan asettamalla samanaikaisesti kysymys moninaisuuden järjestämisestä, ei tietenkään priorisoimalla sitä taistelujen sisältöön nähden, ja muistamalla ensinnäkin, että tänään agendalla ei ole mitään puolue-ehdotusta. Pelkästään tarve ohuesti kytkeä osia toisiinsa. Huomioonottaen teemojen monimutkaisuuden ja alueiden laajuuden on selvää, ettei organisaatiokysymystä ole enää mahdollista kiertää. Kaikesta tästä meidän pitäisi keskustella.