Imperiumin tuho / autonomian yhteiskunta 1. Imperiumi Kutsumme nykyistä planetaarista kontekstia Imperiumin aikakaudeksi. Imperialistinen tendenssi, joka oli ominainen modernille teolliselle kapitalismille postmodernilla jälkiteollisella aikakaudella toteutuu täydellisesti ja ylittää itselleen tyypilliset piirteet. Enää ei ole olemassa maantieteellisiä etupiirejä tai markkina-alueita, jotka olisivat erilaisten imperialististen järjestyksien käsissä ja niiden keskenäisen kilpailun tai konfliktin kohteina, vaan yksi ainoa imperialinen ja ylikansallinen järjestelmä vallitsee kaikkialla. Imperialismin vaiheessa taistelivat keskenään kansalliset järjestelmät, joilla oli vahva aluesidonnaisuus. Imperiumin tulon myötä historian näyttämölle kaikki tämä lakkaa olemasta. Deterritorialisaatiosta, paikkasidonnaisuuden vastakohdasta, tulee tapa ja ”paikka”, jolla ja jossa harjoitetaan hallintaa. Siirtymä imperialismeista Imperiumiin sisältää myös erittäin merkittävän aspektin: Imperiumi samalla kun se on Yhdysvaltalaisen imperialismin täydellisen voittokulun seurausta avaa uudentyyppisen komennon aikakauden, jossa komento ei voi enää asettua kansalliselle tasolle. Yhdysvallat ei voi toimia enää kansallisvaltiona, vaan sen on toimittava Imperiumina. Tämä muutos ei ole pelkästään muodollinen, vaan se vaikuttaa komennon toteutumisen muotojen muodostumiseen. Silmiemme edessä on esimerkiksi Kosovan sodan aikaiset juridiset ristiriidat YK:n (järjestö, joka perustui kansallisvaltioihin) ja Imperiumin välillä. Tämän uuden tilanteen tulkitseminen vanhoilla kategorioilla on erittäin vaarallista, koska se ankkuroi käytännön toiminnan vanhanaikaiseen territorialismiin ts. traditioon ja nationalismiin. Imperialisen komennon deterritorialisaation toteutumisen prosessien tulkinta vanhoilla teoreettisillä välineillä eli toistamalla, joitakin Leninin imperialismin teorioita (tapa, joka on hyvin yleinen ei pelkästään m-l ryhmien keskuudessaan, vaan koko radikaali liikkeen keskuudessa) on suunnilleen sama asia kuin esimerkiksi tehtaiden automatisoinnin vastustaminen puolustamalla työpaikkoja, eikä käyttämällä tendenssiä hyväksi vaatimalla taattua toimeentuloa työsuoritteesta riippumatta. Imperialismin vastaisuuden suurin ongelma on ollut ja on edelleen, ja nyt ymmärrämme täydellisesti miksi, sen nationalistinen ja anti-amerikkalainen piirre. Mielestämme on taas oikein, sekä teoreettisella että käytännön tasolla viitata tendenssin ja murtuman metodiin. Eli on arvostettava uutta ja sen tuomaa innovaatiota voidakseen löytää sen sisältä murtuman hetkiä, jotka avaavat tien antagonistiselle diskurssille. Imperialisen komennon deterritoralisaatiolla tarkoitamme kahta synkronista (samanaikaista) liikettä: a) monetarisen- ja finanssikomennon deterritorialisaatio, joka toteutuu imperialisen rahan kautta ja b) poliisikontrollin ja sotilaallisen läsnäolon uudelleenterritorialisaation liike, joka ei toteudu enää kansallisella tasolla vaan globaalitasolla. Käytännössä tämä tarkoittaa rahavirtojen ohjaamista kansallisvaltiotason ulottumattomiin ja jatkuva uhka imperiaalisten joukkojen väliintulosta kun Imperiumin edut ovat uhattuina. On hyvä huomioida, että tämä viimeksi mainittu aspekti ei liity pelkästään ”sotatilanteisiin”, vaan myös poliisioperaatioihin. Näiden sekä rahan että aseen avulla tapahtuvien pakottamisen prosessien materiaaliset instrumentit ovat toisaalta deterritorialisoituja elimiä kuten IFM, WB, WTO ja imperiaalinen yritys, toisaalta suoran sotilaallisen läsnäolon elimet kuten NATO, erilaiset turvallisuuselimet sekä julkiset ja yksityiset poliisivoimat. Nämä Imperiumin välineet määrittelevät planetaarisella tasolla yhteiskuntien liikkumisen rajat. Mutta myöskin tässä kohdassa on hyvä huomioida ja arvostaa uuden tuomia muutoksia. Ensimmäinen huomautus: Imperiaalinen komento ei toimi enää yhteiskunnallisen rikkauden tuotantoprosessien ohjaamisen, koordinoinnin tai johtamisen tasoilla. Imperiumi on kiinnostunut vain rahan symbolisesta arvosta ja sen arvosta kontrollivälineenä. Rikkauden tuottamisen prosessit taas voivat olla olemassa – kuten tulemme laajemmin näkemään myöhemmin - ainoastaan koska ne ovat spontaaneja, autonomisia ja Imperiumista erossa pysyviä tiedon ja kollektiivisen kommunikaation virtoja. Toinen huomautus: vaikka diskurssissamme esitämme imperialisen komennon toteutumisen instrumentit (raha ja imperiaalinen joukkio) erillään olevina, emme missään nimessä tarkoita, että talous ja politiikka olisivat enää olemassa toisistaan erotettuina. Imperiaalinen komento toteutuu nykypäivänä täysin uudella tavalla: integroidulla, vertikalisoituneella ja hierarkisesti korkealle asettuneella. Imperaalisen rahan ja imperiaalisen joukkion sekoittuminen. Talous kategoriana, joka liittyisi yhteiskuntaan ja elävään työhön ei ole enää olemassa, koska imperiaalinen rahayksikkö ja sen virtojen hallinta ovat toimintoja, joilla ei ole referensseja siihen rikkaaseen materiaaliseen arvoon, jota elävä yhteiskunnallinen työ tuottaa. Arvon ei-mitattavuus talouspolitiikan kiinteiden referenssien termein kuten aika, fyysinen suorite ja materiaalinen output asettaa sekin uuden aikakauden laadun, jossa ei ole enää tilaa raha/mitattavuudelle ja raha/investoinnille. Älyllisen, kommunikatiivisen ja sosialisoituneen työn labyrintti tuhoaa mitattavuuden ja kontrollin mahdollisuudet niiden perinteisessä merkityksessä. Raha- ja finanssivirtaus ei vastaa enää tuotettua rikkautta. Virtaus on pelkästään deterritorialisoitu virtuaalipaikka, jolla harjoitetaan imperiaalista komentoa. Prosessi käytännön tasolla toteutuu hirvittävällä vauhdilla: kansalliset rahayksiköt uppoavat, koska ensimmäisenä tällä kansallisella tasolla katoaa mitattavuus/kontrolloitavuus. Tulevaisuuden valuutat, kuten Euro, yhdistyvät arvon tasolla Dollariin, koska ei voi olla olemassa maanosakohtaista mitattavuutta ja näin käytännössä muodostuu imperiaalinen raha, jolla ei ole enää arvoa/heilahduksia muiden rahayksiköiden suhteessa, vaan raha ilmaisee pelkän absoluutin. Raha, joka ei ole enää raha, vaan Imperiumin polttomerkki. Enää ei ole inflaktiivisia tai deflaktiivisia heilahduksia ja tämäkin todistaa miten selkeästi raha on irrottautunut rikkauden tuottamisen ja yhteiskunnallisen uusintamisen sykleistä. Jos tarkastelemme imperiaalisten joukkojen suoraa läsnäoloa alueidemme sisällä, on selvä miten strategiset kontrollitehtävät ei enää luovuteta yksittäisen maan poliisivoimille. Oikeastaan kyseessä ei ole edes eri maiden poliisivoimien yhteistyön kehittämisestä, vaan taas kerran täysin uusi skenaario. Poliisi- ja kontrollifunktiot harjoitetaan nyt suoraan Imperiumin toimesta julkisilla ja yksityisillä ylikansallisen koordinoinnin välineillä ja struktuureilla. Mutta tämäkään ei riitä. Kontrollia harjoitetaan suoraan kaukaisemmillakin alueilla. On palkkasoturimaisia sotilasvoimia, joilla on poliisifunktiot ja jotka operoivat jo nyt laajoilla eurooppalaisilla alueillaa. On yksityisiä ylikansallisia vartiointiliikkeitä, jotka kontrolloivat sekä vallan symbolisia paikkoja että pienempiä ja periferiassa sijaitsevia kauppakeskuksia puhumattakaan infrastruktuureista. Eurooppalaisessa kontekstissa siis ennen kuin poliittisesta, rahallisesta, finanssi ja sotilaallisesta yhdistymisestä tulee toteutuva tendenssi Imperiumi asettuu yhden askeleen edelle. Imperiumi harjoittaa todellista vallankäyttöä ja EU:n poliittisista elimistä tulee voimattomia hallinnon välineitä, joilla on lähinnä administratiivisia tehtäviä. Välittömät tavoitteet, joita Imperiumi asettaa itselleen ovat suora läsnäolo kaikkien alueiden sisällä ja Dollarin ja Euron samanarvoisuus, joka ennakoi Imperiaalisen rahayksikön materiaalista syntyä. Poliittisesti on myös nähtävissä miten Imperiumi yrittää ylittää perinteiset vastatendenssit (Yhdysvaltalainen eristäytymisoppi ja paneurooppalainen federalismi) tekemällä sekä Yhdysvalloista että Euroopasta territorialisoituja provinsseja deterritorialisoidussa Imperiumissa. Paneurooppalaisuus on vastatendenssi, josta on hyvä kirjoittaa muutama sana. Se on oppi, joka yrittää haastaa Imperiumin valtaa vanhan nimissä. Se on tiettyjen yleiseurooppalaisten talouspoliittisten piirien viimeinen mahdollisuus säilyttää edes pieni osa omasta arvostaan. Paneurooppalaisuuden vaara on juuri siinä, että se tarjoaa näennäisen vaihtoehdon Imperiumille kykenemättä kuitenkaan ymmärtämään uuden tilanteen avaamia mahdollisuuksia. Paneurooppalaisuus on uudentyyppinen nationalismi, joka ei sitoudu kansallisvaltiomuotoon, vaan uuden poliittisen entiteetin rakentamiseen, jota osuvasti on kuvailtu "on syntyessään kuollut". Eurooppalaisella tasolla on myös pistettävä merkille miten Kosovan sota on meille osoittanut sosiaalidemokratian ja "humanitarismin" todelliset kasvot. Sota on olennainen osa sosiaalidemokratiaa ja kansallismielisyys saa uusia piirteitä. Tämä on mielenkiintoinen paluu menneisyyteen, erityisesti vuoden 1914 eurooppalaisiin tapahtumiin, jossa sosiaalidemokraattiset puolueet, juuri samoin perustein kuin Kosovan sodan yhteydessä olivat lietsomassa sitä veristä teurastusta, jonka tunnemme nimellä ensimmäinen maailmansota. Paneurooppalaisuus, joka aina vetoaa maanosamme kulttuuri- ja humanistiseen perinteeseen unohtaa mielellään, että juuri maanosamme on ollut tämän vuosisadan verisimpien joukkomurhien näyttämö. Ensimmäisen maailmansodan Ivryn kaasuaseiden käytöstä Guernican pommitukseen, Dresdenin tuhoamisesta Neuvostoliiton teurastusvaltioon. Yhdysvalloilla ei sentään ole tällaisia perinteita ja Hiroshimakin näyttää lastenleikiltä eurooppalaiseen tuhokoneistoon verrattuna. Paneurooppalaisuuden hienostonationalismin rinnalla on jo kauan esiintynyt "köyhän miehen nationalismi". Alempien yhteiskuntaluokkien rasismi, joka Kosovo Poljesta Tukholmaan vie Imperialisen järjestyksen pelottamia ihmisiä unelmoimaan maan- ja verenperinnöstä. Traditiosta ja integralismista. Ensimmäisinä heidän joukossaan eivät ole fasistit vaan ”perinteiset” kommunistit, jotka aina ovat piilottaneet omat uudistuksen pelkonsa "sosialistisen isänmaan" tai "kansakunnan edun" taakse. Vuosituhannen loppu ja Imperiumin etenemisen väistämättömyys palauttaa silmiemme eteen kokonaisen kirjon kauhutarinoita, joiden kuvittelimme hautautuneen historian tuottamien raunoiden alle: sosiaalidemokratia, kansalliskommunismi ja fasismi. 2.Globalisaatio Usein antagonistisessa debatissa on käytetty termiä globalisaatio kuvaamaan tämän imperiaalisen aikakauden sisältöä. Myös globalisaatiota on monin tavoin demonisoitu, koska ei ole kyetty ymmärtämään sen tuomia mahdollisuuksia. Taas kerran on unohdettu, että vallitsevan tendenssin sisältä on löydettävä avaimet murtumaan. On unohdettu, että juuri vallitseva tendenssi perustuu kumouksellisempien vaatimuksien rekuperointiin. Globalisaatiota on usein kuvattu reduktiivisesti yhteisten tuotteiden ja investointien planetaaristen markkinoiden muodostumiseksi. Prosessia on siis ajateltu pelkästään tuotteiden kierron tasolla ja näin ollen ei ole kyetty ymmärtämään niitä syvällisiä rakennemuutoksia, joita kapitalistisen tuotannon leviäminen on tuottanut. Toinen globalisaation tulkintamalli on taas perustunut ajatukseen ei pelkästään maailmanmarkkinoiden yhdistymisestä, vaan myös maailmanlaajuisen tuotantokoneiston syntymisestä. Tämän toisen suuntauksen sisällä on muodostunut kaksi erilaista alasuuntausta. On kuvattu maailmanlaajuista tuotantoa vahvasti pyramidaalisella tavalla, jossa kaikki menneet ja nykyiset tuotantomuodot ovat olemassa samanaikaisesti maantieteellisesti segmentoituneina. Maailmasta on siis tehty suuri tehdas, jossa kaikki vanhat tuotantomuodot elävät päällekkäin. Deindustrialisoitunut, jälkiteollinen, postfordistinen pohjoinen, joka toimii globaalitehtaan johtamis-, hallinta-, tutkimus- ja kehitysosastona. Uuden teollistumisen maat, joissa toteutuu fordistinen massatuotanto linjoineen ja köyhä etelä, joka toimii raaka-aineiden ja ns. työvoiman varareservaatin säiliönä. Tämä ajattelumalli on automaattisesti luonut kahta samansuuntaista vastausta vallankumoukselliselle organisaatiokysymykselle: joko bolsevistinen puoluemalli, jossa luokkaorganisaatio jakaantuu, myös maantieteellisesti, johdoksi, kaadereiksi ja massoiksi tai sitten ns. marcuselainen malli, jonka mukaan kun pohjoisen ja uuden teollistumisen maiden tuotannolliset subjektit ovat täysin integroituja kapitalistiseen yhteiskuntamalliin. Ainoa toivo on joko kolmannen maailman köyhytetyissä massoissa (usko, johon joskus peräti sekoittuu etelän köyhyyden kultti ja alkukulttuurien mystiikan ihannointi) tai sitten ensimmäisen ja toisen maailman marginaalisubjekteissa. Turha on tässä yhteydessä tuoda esille kuinka vanhalta, 1960-lukulaiselta tämä tulkintamalli haisee. Toinen alussa mainituista tulkintamalleista on osoittautunut huomattavasti syvällisemmäksi ja ajankohtaisemmaksi. Globalisaatiota on kuvattu tuotannon täydelliseksi verkostoitumiseksi ja sen eri vaiheiden integroinniksi. Tämä tulkintamalli on oikein ymmärtänyt sen, että tuotannon fyysisiin paikkoihin on turha katsoa, vaan on seurattava tuotteiden ja informaation virtauksia ja solmukohtien syntyä. Tämä tulkintamalli on myöskin tuonut esille sen tosiasian, että ensimmäinen, toinen ja kolmas maailma (jos juuri näitä termejä halutaan käyttää) voivat esiintyä samanaikaisesti sekä pohjoisessa, keskellä että etelässä. Tämä tulkintamalli on tuottanut organisaatioehdotuksen tasolla vastauksen, jota voisimme kuvata nimellä verkosto ja liike. Organisaation rakentumisen samantekevyyttä paikalle ilman keskittymiä. Tämä esitetty tulkinta näyttää kuitenkin olevan puutteellinen sekä tuotannon kuvaamisen tasolla, että organisaatiomalliratkaisun tasolla. Tuotannon kuvaamisen tasolla on 1) uskottu, että pääomalla olisi kyky johtaa tuotantoa ja tämän seurauksena on 2) tapettu työläisten toteutunut autonomia. Organisaatio tasolla antagonismin paikka on määritelty virtaavan tuotannon tasolla. Ennakoiden voimme sanoa, että antagonismin paikka ei voi olla sellainen, jossa autonomia on toteutunut, siksi edellä kuvatun tulkintamallin organisaatiomallit ovat olleet tyhjiä yrityksiä. Sen vuoksi, että mielestämme ei ole enää olemassa mitään kohtia, joissa yhteiskunnallisen rikkauden tuottaminen ja pääoma olisivat tekemisissään toistensa kanssa. On siis tutkittava antagonismin muodostumista aivan uudella tasolla ja selkeästi ymmärrettävä, että autonomia toteutuessaan ei tuota antagonismia, koska suhde viholliseen on katkaistu ikuisesti. Mielestämme voidakseen tuottaa arvoa tuotantoprosessi ei voi enää olla alistettu kapitalistisen kasauman prosesseille ja erityisesti sen työn arvolakiin. Siirtymä yli todellisen alistamisen aikakauden on tapahtunut, näin ollen myös siirtymä Marxin yli. Arvolaki ei enää toimi ja imperiaalinen komento yhdistyy, löytämällä itselleen adekvatein laatu finanssi komennossa. Raha, tämä Imperiumin polttomerkki ja suora sotilaallinen ja poliisiläsnäolo ovat välittömiä biopoliittisen kontrolliin välineitä, jotka asettavat paikallisille yhteisöille ulkopuolisia rajoja. Myös kommunikatiivinen funktio on tässä kohdassa keskeinen. Kapitalistinen komento on siis täydellisesti irrottautunut elävästä työstä ja lopettanut kaiken dialektiikan yhteiskunnan kanssa. Ja toisinpäin. Globalisaatio siis ei ole mielestämme vapaa tuotteiden liikkuminen maailmanlaajuisessa markkinassa eikä integroitu planetaarinen tuotantojärjestelmä, jossa on kontrolloitavia solmukohtia, vaan rikkautta tuottavien tuotantoprosessien vapaata kukkimista, joille Imperiumi asettaa biopoliittisia rajoja. Oikeastaan tämän rajan sisältö on väkivaltainen oikeus luoda imperiaalista rahaa ja väkivaltainen läsnäolo Imperiumin provinssien alueiden sisällä. Tässä valossa näyttää siis siltä, että termit globaalimarkkinat tai globaalituotanto viittaavat jo ylitettyyn vaiheeseen. Uuden sisältö on askeleen edellä. Uuden sisältö on sen tosiasian myöntämisessä, että markkinat ja tuotanto ovat siirtyneet jälkikapitalismiin ja Imperialinen komento on komennon ”yleensä” päivitetty muoto, joka on sopeutettu tähän kumoukseen. Peli siis näyttäytyy nyt tendenssissä konstituoituvana vallan ja yhteiskunnan taisteluna imperiaalista konstitutioitunutta ja residualista valtaa vastaan. Kumouksen materiaalinen perusta on siis käsissämme. Mitä tulee tapahtumaan komennolle? Tämä näyttäisi olevan asian sydän, kova ydin tulevassa konfliktissa. Globalisaatiosta puhuessa ei voi myöskään olla huomioimatta valtavia elävän työn virtoja, jotka näyttäytyvät vuosituhannen vaihteessa. Vapautetut ihmisten ja kansojen virrat ovat itse asiassa se globalisaation aspekti, joka meitä omasta subjektiivisesta näkökulmastamme kiinnostaa kaikista eniten. Ensimmäinen kerta avautuu todellinen mahdollisuus rakentaa todella universaali kosmopolitaaninen yhteisö, jossa eri kulttuurit risteytyvät ja synnyttävät uutta. Hybridi cyborgien Sionia. Usein näitä virtoja on tulkittu vanhanaikaisesti ihmisten pakona sotaa ja globaalikapitalismia, heikkona reaktiona, joka ei ratkaise ongelmia siellä missä ne esiintyvät vaan poistuu. Tämä on osittain totta kun puhutaan ns. humanitaarisista katastrofeista. Tietysti nämäkin ilmiöt ovat kuitenkin tulkittavissa ihmisten pakona kapitalistisista raha- ja sotavirroista. On kuitenkin helposti löydettävissä ihmisten vapautetuista virroista, jokin muu sisältö. Sisältö, joka mielestämme on juuri se vahva subjektiivinen tekijä. Ihmiset yksinkertaisesti haluavat liikkua, koska heitä huvittaa niin tehdä. Liikkumisen vapaus on kaikkien oikeus, kuten kaikkien oikeus on asettua asumaan sinne minne hän itse haluavat. Tämä on ilmeisesti sellainen murtumakohta, joka voi aiheuttaa imperiaalisen komennon taktista tuhoamista, koska juuri omalla deterritorialisoinnilla komento on pyrkinyt pois territorialisesta tasosta, jossa konflikti toteutuu. Deterritorialisoimalla elävän työn ja sen tuoman Imperiumin negaation on kenties mahdollista ajaa takaa Imperiumia ja pakottaa, sitä konfliktiin myös sillä tasolla missä se kuvitteli olevansa vapaa elävästä työstä. 3. Arvoaffekti Viittaamme autonomisen ajattelun viimeaikaisiin kehityssuuntiin. Olemme usein kirjoituksemme kontekstissa väittäneet yhteiskunnallista rikkautta tuottavan toiminnan tapahtuvan autonomisesti Imperiumista ja globaalifinanssipiiristä, poliittisesta ja teknisesta komennosta ja rahallisesta investoinnista irrallaan. Yhteiskunnallista rikkautta tuottava toiminta on elävä työ, joka toimii itsenäisesti. Perinteisesti tuotantoprosessia on kuvattu koneiden ja elävän työn vuorovaikutuksena, jonka kapitalistinen investointi tekee mahdolliseksi ja johtaa. Näin on pitkää ollut meidän menneisyyden teollisissa yhteiskunnissa, mutta nyt tilanne on radikaalisti muuttunut. Tärkein tuotantovoima nykyisin – kuten myös kapitalistitkin myöntävät – on kommunikaatio, tieto ja osaaminen. Kuten huomataan ne asetetaan ennen koneita, jotka ovat juuri ne välineet, jotka vaativat rahallista pääomainvestointia ja siten ovat osa pääomaa. Oireita tästä ilmiöstä on ollut jo pitkään: on puhuttu osaamisen ja motivoinnin merkityksestä, pörsseissä on usein todettu miten yrityksien arvo on täysin irrottautunut niiden substanssiarvosta eli omistamien koneiden arvosta, on usein kuvattu yrityksien materiaalista arvoa ei-materialisten kategorioiden mukaan kuten odotukset, tunteet jne. Nämä aspektit ja tämä muutos sisällyttävät valtavia mahdollisuuksia murtumalle ja vapautukselle. Katsotaan niitä. Kun sanotaan, että tärkein tuotantovoima nykypäivänä on kommunikaatio usein unohdetaan kuvata niitä ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä nykypäivän kommunikaatiolle. 1.Kommunikaatio on ensinnäkin pakostakin kollektiivinen toiminta, se ei siis voi tapahtua muuten kun yhteiskunnallisella tasolla. 2.Kommunikaatio tulee ennen pääomainvestointia, koska investointi ei voi materiasta luoda jotakin ei-materiaalista ja ”last but not least”: 3.Kommunikaatio on toiminta, joka luonteeltaan tarvitsee affektia, tunteita, sanalla sanoen subjektiivisuutta. Mutta mikä on tämä subjektiivisuus, joka tuottaa kommunikaatiota? Se on elävä työ, joka on laajentunut koko yhteiskuntaan murtaen rajat työn ja ei-työn välillä. Subjektiivisuuden tuottaminen ei ole työtä, se on elämää. Elämä on siis yhteiskunnallisen rikkauden perusedellytys. Tämä avaa meille uskomattoman näkymän yli työn moraalin ja yli kapitalistista yhteiskuntaa, joka on perustunut jyrkkään työn ja ei-työn erottamiseen. Tietysti nämä lähtökodat samalla kun tuhoavat palkkatyöjärjestelmän rakentavat uutta tuotantomallia, jossa työsuorite ei ole enää mitattavissa rahan tai ajan mitalla. Miten mitata innovaation tai kommunikaation arvoa, jotka syntyvät subjektien elämän aikana kun ei enää ole olemassa eroa työ ja elämän ajan välillä? Kommunismin ajankohtaisuus ja sen perusedellytyksien toteutuminen esiintyvät juuri täällä tasolla. Marxilaisia termejä käyttäen voimme väittää yhteiskunnan materiaalisen perustan – tuotantomuodon - siirtyneen kommunismiin. Samalla kapitalistinen järjestelmä paljastuu pelkäksi jäänteeksi, joka jatkuvasti estää tämän materiaalisen perustan täydellisen vapautumisen ja sen rikkauden tuotantokyvyn vauhtiin pääsy. Kapitalistisen investoinnin jäänne on jarru elävän työn autonomiselle kehitykselle, joka sellaisenaan ei tarvitse pääomaa ja investointeja. Tässä yhteydessä meidän on myös sanottava, samalla kun käytämme marxilaisia termejä, että olemme jo sijoittautuneet kaikkien marxilaisten kategorioiden yli. Hyvästit Trevirin parrakas hahmo. Onko enää mahdollista puhua edes ”työn todellisen alistamisen aikakaudesta”? Marxin ajatuksien viimeinen rantautumispiste on jätetty selkämme taakse ja onneksi huomaamme, että enää emme tarvitse sitä. Se on ranta, joka jää selkämme taakse. Sanoimme, että viime kädessä arvoa tuottaa affekti. Sanoimme, että arvo on täydellisesti erottautunut pääomasta. Silti puheemme on edelleen impotentti, rampa. Materiaalisen perustansa saavuttaessaan kommunismista näyttää edelleen puuttuvan se subjektiivinen elävän työn konstitutivinen valta, joka sanoisi "me olemme siirtyneet taas uuteen rantaan". Ei voidakseen julistaa uuden muodollisen konstitution vaan voidakseen sanoa:”me emme tarvitse konstitutioita”, koska se on ainoa tapa, jolla on mahdollista tuhota lopullisesti Imperiumin rekuperoiva toiminta ja ikuista heiluria territorialisaation ja deterritorialisaation välillä. Sanoimme affekti. Ja tässä kohdassa avataan vaihteeksi eräs sivujuoni. Kommunikaatio tulvii ja haastaa ihmisaivojen kykyä käsittää tietoa ja informaatiota ja niiden kautta muodostaa affekteja. Tuotannon siirtymä kohti kommunismia törmää meidän omiin fyysisiin rajoihimme. Omien aivojemme rajoihin, eletyn ajan rajoihin ja kehomme nopeuteen. Juuri tämä synnyttää meille tarpeen olla tunnistamatta siirtymää kohti kommunismia. Meidän fyysinen ja psyykkinen minä ei kestä kommunismin akseleraatiota. Imperiumi on siis tässä eräänlainen matriisi, joka perustuu meidän kykenemättömyyteen hallita itseämme. Matrix-elokuva käännettynä ylös alaisin. Vanha feministinen iskulause ”kehomme haltuunotosta” on juuri nyt ajankohtainen kun kehomme on sietämättömän kevyt tämän murroksen voiman edessä. On selvää, että tietoinen biotekninen mutaatio on tulevaisuuden proletaarinen tiede. Se on ala, jossa kokeilumme ovat metodologisella tasolla käynnistyneet, se on ongelma ja mahdollisuus, jonka olemassa olon me tiedostamme. Kauhisteleminen näiden asioiden edessä on kuin kauhistelu robotin edessä puolustaen sorvia. Kyse ei ole moralisoinnista vaan proletaarisesta bioteknologioiden käytöstä. Viime kädessä kyse on oikeudestamme päättää oman elämämme perimmäisistä asioista…ja se oikeus kuuluu meille ei joillekin maanalaisille laboratorioille. 4. Poliittisen kommunismin kuolema ja eurooppalaisen liikkeen tila. Diskurssimme tällä tasolla miettiesämme suhdettamme Imperiumiin avautuvat kaksi tietä: exodus / pako vs. yhteentörmäys. Muutama askel taaksepäin. Belgrad 1999. Täällä lopullisesti (vihdoinkin) kuolee kommunismi ideologiana ja historiallisena muistina. Toteutuneena järjestelmänä. Kommunismi, joka ei ole enää muuta kuin jäänne pahimmasta diktatuurista, joka on kulkenut Euroopan ja Aasian läpi. Poliittinen kommunismi on lopullisesti kuollut. Oikeastaan yhteiskunnallisen rikkauden materiaalinen kommunismi tarvitsee tätä aatteiden kommunismin kuolemaa, tätä lopullista ratkaisua. Sanomme tämän äärimmäisen suurella ilolla, koska kommunismilla ei voi olla muistoja, ideologioita eikä oikeastaan sillä voi olla edes nimeä. Kommunistinen ideologia oli kapitalismin siamilainen veli. Kun yksi kuolee toinenkaan ei voi jäädä henkiin. Poliittisen kommunismin ja taloudellisen kapitalismin kuolema luo perusteet Imperimin autoritaariselle käänteelle. Jos tähän asti oli olemassa mahdollisuus (ja tarve) neuvotella pelin kulusta (itse asiassa tämä neuvottelu oli juuri se peli) tänään ei ole enää näin. Imperiumi ei voi tarjota muistoista vapaalle yhteiskunnan kommunismille neuvottelupöytää se voi tarjota pelkästään konfliktia yhteiskunnan jokaisen huokosen sisällä. Konfliktia, jossa asettuvat vastakkain imperialiset joukkiot ja autonomia. "Kovia vuosia edessä". Imperiaalinen tavoite (väistämättä voittoisa) on tuhota kaikki poliittisen antagonismin muodot ja suuret suunnitelmat. Valtava solmu: jos vallankumouksellisen poliittisen organisaation tietä pitkin on mahdotonta kulkea – politiikalle sovitteluna ei ole enää tilaa - ja jos samanaikaisesti keskeisin kenttä ja tehtävä on imperiaalisen komennon artikulaation tuhoaminen – joka näyttäisi edelleen olevan poliittinen tehtävä - miten toimia? Ensinnäkin ottaa aikalisä ja toiseksi kiirehtiä. Aikalisä tänään tarkoittaa muutamien vuosien takaamista voidakseen avata solmu. Aikalisän hankkiminen ei voi tapahtua tänään millään muulla tavalla kuin takaamalla itselleen aikaa tätä debattia varten julkisella ja massatason torikäyttäytymisellä, niiden taistelujen ympärillä, joissa on mahdollista toteuttaa autonomian hegemonia. Ei jatkuvuuden osoituksena vaan kertaopetuksena Imperiumille voidakseen sulkea lopullisesti taistelusykli, joka kulminoitui poliittisen kommunismin kuolemaan. Toimia nopeasti tarkoittaa nollatoleranssia vielä epävarman Imperiumin suhteessa ja eurooppalaisen ristiriidan hyväksikäyttöä. Kaikki tämä rakentaakseen kollektiivisen verifiointimomentin, josta käynnistää debatin ja itseorganisoitumisen. Massaliikkeet, jotka ovat esiintyneet 1990-luvulla eurooppalaisella tasolla työttömät, euromarssit, paperittomat maahanmuuttajat, ekologistit, sosiaalikeskukset, ei-ideologiset ja spontaaniliikkeet ovat kuluttaneet loppuun dynaamisen voimansa. Nämä liikkeet eivät ole kyenneet ratkaisemaan poliittisen organisaation ongelmaa. Ongelman ratkaisua on ajateltu kaikesta huolimatta vanhojen kaavojen mukaan ja tämä on pysäyttänyt eteenpäin menon. Onneksi meille jäävät vielä rakkaat Chiapas ja Los Angeles. Takaisin Eurooppaan. Eurooppalaisia massaliikkeitä ollaan rekuperoimassa. Rekuperaation ja spontaanien ja verkostona toimivien liikkeiden poliittiseksi liikkeeksi muuttamisen vahvat subjektit ovat vallankumoukselliset sosialistit, anarkosyndikalistit ja linja, jota voisimme kutsua nimellä, globaaliverkosto. Nämä poliittiset subjektit ovat tarjonneet yksinkertaisia ja vanhanaikaisia ratkaisuja, jotka eivät ole kyenneet arvostamaan yhteiskunnallisten subjektien uutta laatua vaan kastroineet niitä. Silti nämä ratkaisut näyttävät olevan ainoat, jotka kykenevät toimimaan eurooppalaisella tasolla ja luomaan omia verkostoja. Ongelma on siinä, että nämä verkostot ovat sulkeutuneita ja poliittisesti värittyneitä, ne kääntävät iloiset massojen karnevaalit ja spontaanisuuden lipuiksi ja järjestöiksi. He piiloutuvat dogmien taakse. Ratkaisut, erilaisesta taustasta huolimatta, puhuvat samaa kieltä, ovat komplementarisia, peittävät toistensa heikkoja kohtia. Ratkaisut ja organisaatiomallit pohjautuvat edelleen vanhaan leninistiseen malliin ja massatyöläisen työpaikkasidonnaisuuteen. Niiden vahvuus on yksinkertaistamisen viljelemisessä. Helpot ja huonoksi todetut ratkaisut ovat helpompia kuin uuden haasteiden kehittäminen. Mutta missä sitten on spontaanien yhteiskunnallisten liikkeiden autonomia? Näyttää siltä, että tällä hetkellä autonomia, siitä huolimatta, että sillä on torikäyttäytymisen täydellinen hegemonia, vaikka sillä on numeerinen hegemonia itseorganisoituneitten struktuurien tasolla, ei kykene tänään antamaan adekvattia vastausta. Näyttää siltä, että yhteiskunnallisten liikkeiden autonomia pystyy tarjoamaan tällä hetkellä eurooppalaisella tasolla aina niitä samoja vanhoja ratkaisuja, joita ehkä epäkorrektisti tässä kutsumme nimellä: "politiikan autonomia" ja "mahdoton autonomia". Yhteiskunta on muuttunut, maailma mennyt eteenpäin ja autonomia, juuri oman ennakoinnin kyvyn vuoksi on tyytynyt välillä kohottamaan lievästi omia teorioita, mutta ei ole ollut valmis uuteen murtumaan. Katsotaan liikkeemme tilannetta. Politiikan autonomia tarkoittaa määrätietoista poliittisena johtona toimimista, joka spontaanisuuden hidastumisen ja liikkumattomuuden edessä pyrkii tarjoaman poliittisen ratkaisun. Ratkaisun, joka muodostuu älykkäistä ja ennakoivista manöövereistä. Ymmärrämme hyvin teoreettisen rakennelman ja ymmärrämme, miksi ei, toiminnan ja erityisesti ymmärrämme hyvin kyvyn liikkua muutama vaihe muita edellä. Silti on olemassa jatkuvasti riski, että murtuma on liiallinen. Antisipaatio on erinomainen jos se johdatetaan kohti vihollista, mutta se voi synnyttää ymmärtämättömyyttä jos se tuottaa liiallisia paikallistumia ja päätähuimaavia etenemisiä. Toistamme: varmasti ihan legitiimeja ja oikeita etenemisiä. Mahdottomalla autonomialla tarkoitamme sulkeutumista omaan projektuaalisuuteen, itseensä viittaamista ja täydellistä eroa, joka aina avaa tien getolle. Mahdottoman autonomia delegoinnin ja poliittisen johtamisen prosessien kritiikki voi viedä toimimattomuuteen ja tiettyjen "politiikan autonomian" siirtymien ymmärtämättömyyteen. Syrjäytyminen on aina lopputulos: liian edellä tai liian takana. Vanha taktinen kysymys. Vanha ja yhä aktuelli vastaus näyttäisi löytyvän sanaparressa ”politiikan autonomiasta autonomian politiikan” mutta koska politiikka on kuollut meidän on sanottava ”yhteiskunnan autonomiasta autonomian yhteiskuntaan”. Ja tämä on kai se vähimmäistaso, jolta on lähdettävä 5. Eurooppalainen ja autonominen rihmasto Verkosto on litteä määritelmä, se on myöskin vahvasti keskittävä. Verkko on laajeneva, mutta se ei mene syvyyteen. Sen laajenemisen pysähtyessä verkostomalli menee kriisiin. Legitimoituneina kysymme siis nykytodellisuuden valossa onko mahdollista puhua verkostomallista. Todennäköisesti ei. Tilanne on nyt sellainen, että eurooppalaisen tason suhteiden ylläpitämistä ei voida enää ajatella yksilöiden tehtävänä. On myöskin lisättävä, että emme voi ajatella eurooppalaista autonomista poliittista rakennelmaa, vaan meidän on ajateltava asian konstituoituvan vallan näkökulmasta, autonomian yhteiskunnan näkökulmasta. Siis me emme sano poliittinen verkosto, vaan sanomme autonomian yhteiskunnan rihmasto. Rihmasto on ajankohtaisempi määritelmä kuin verkosto. Se sisältää syvyyden, joka on jokaisen yksittäisen kokeilun, moninaisuuden, pluralismin ja monimuotoisuuden kukkimista. Sanomme siis eurooppalaisen rihmaston spontaani konstitutio. Nopea horisontaalinen verifiointi niiden kokemuksien välillä, joiden kesken rakentaa debatti, joka saisi kuulumaan pohjoisen ja etelän, Välimeren ja Skandinavian äänet. Mutta ei pelkästään debatti, mutta myös toiminta. Toiminta, joka kerrallaan torilla ja alueiden sisällä vahvistaisi meidän kumouksellisen diskurssin hegemonian. Toteuttaisi murtuman, joka johtaisi selvään viestiin niille, jotka pyrkivät nollaamaan meidän autonomian alistamalla sen poliittiseen suunnitelmaan. Uskomme, että on realistinen mahdollisuus käynnistää tämä debatti, saada 500 organisoitunutta ihmistä seisomaan torilla lujana murtuman takana. Avata siis murtuman kautta meille vapaa tila ja sitä kautta vapauttaa aikaa Imperiumista huolimatta voidaksemme miettiä yhdessä kollektiivisen toimintamme konstitutioita. Haluammeko sitä vai emme. Vapauttaa tilaa voidaksemme keskustella, mutta mistä? Ensinnäkin on sanottava, että emme ole keskustelemassa eurooppalaisen pienpuolueen perustamisesta. Se olisi niin syvässä ristiriidassa analyysitaustan ja historiamme kanssa, että vain ne jotka haluavat mustamaalata yritystämme voivat näin ajatella. Tietysti puoluekysymyksessä on paljon asioita, joita olisi jälleen kaivettava esille. Se on kysymys, jota ei ole mahdollista olla huomioimatta koska emme ole anarkisteja. Mutta silti on sanottava, että koemme organisaatio/puoluekysymyksen ristiriitaisena kysymyksenä ja ongelmana. Tiedämme, että organisaatiokysymystä ei voida miettiä ilman tilanne-analyysia ja ilman luokan rakenteen analyysiä. Olemme kuitenkin tässä laajasti selittäneet tilannetta, kuvattu luokan rakennetta ikäänkuin samana kuin yhteiskuntarakennetta. Autonomian yhteiskuntana. Olemme siis sanoneet, että organisaatiomalli ei ole enää luokan ongelma, vaan se on ongelma, joka koskee koko yhteiskuntaa. Olemme sanoneet, että yhteiskunta, josta puhumme on autonomian yhteiskunta. Olemme sanoneet, että se mitä tarvitsemme ei ole kuitenkaan konstituoitunut autonomian yhteiskunnan sisäinen valta. Tällä tasolla olemme nyt. Organisaation pitäisi siis olla samanaikaisesti autonomian yhteiskunnan sisäinen rakenne ja ulkoinen kuori, joka pitää Imperiumin loitolla ja disartikuloi sitä. Voimmeko ajatella näitä funktioita erillään yhteiskunnan kokonaisuudesta? Tämä on mielestämme keskeisin kysymys, johon on löydettävä vastaus. Vaikea ja vaarallinen tehtävä. Imperiaalinen komento näyttäytyy yhä enemmän ulkopuolisena, sotilaallisena ja totalisoivana. Itse asiassa autonomian vaatimuskaan ei ole enää ajankohtainen. Ero on annettu. Skenario on sumuinen. Operaistinen traditio voisi kuiskata meille tänään, että pitää puhua palkasta sen nykypäivän muodossa ts. taatusta kansalaistulosta ja työpäivän lyhentämisestä. Minkä työpäivän lyhentämisestä? Jos ei ole enää olemassa muuta työaikaa kun massaälyllisyyden, kommunikatiivisen ja yhteisöllisen älykkyyden elämän aika. Miksi vaatia työstä vapautumista? Yhteisöjen elämän ajan lyhentäminenkö on meidän vaatimus? Emme voi uskoa tähän vaihtoehtoon. Puhua siis kansalaistoimentulon tunnustamisesta, koska kaikki ovat osa yhteiskunnallista tuotantoa? Kenen tunnustaminen? Konstituoidun vallan tunnustus? Ei tässäkään näytä olevan mitään järkeä. Nämäkin vaatimukset näyttävät olevan vanhoja. Vanhoja koska kaiken kaikkiaan täysin yhteensopivia Imperiumin tavoitteiden kanssa, jotka toteutuvat juuri sen vuoksi, että nämä vaatimukset ovat tendenssissä jo toteutuneet. Kommunismin perusedellytykset ovat toteutuneet täysin ja ne ovat samanaikaisesti imperiaalisen komennon perusedellytyksiä. Jos kaikki tämä on totta meidän pitäisi huutaa erostamme, exoduksesta ja erilaisuudesta. Mutta tässäkin kohdassa autonomia on saavutettu. Imperiumi perustaa oman olemassaolonsa tähän eroon. Imperiumi ei neuvottele siitä, se ei taistele sitä vastaan tuhotaakseen sitä, vaan antaa sen kaikkien muotojen kukkia leimataakseen aina niihin oman polttomerkin raha tai voidakseen lyödä niihin oman miekaniskun jäljen. Solmu syvenee. Taas kerran uuden laadun etsiminen muotoutuu vaikeaksi, todella vaikeaksi. Uusi laatu siis asettuu jonnekin muualle? Muualle minne? Tiedämme myös, että paikkaa ei ole. Uuden laatu sijoittautuu ei-paikkaan. Ei-paikka talouspolitiikan ja politiikan ulkopuolella. Siis katseemme on suunnattava ei materiaalisen tuotannon paikkaan vaan ei-materiaalisen tuotannon ei-paikkaan. Voimme siis tunnistaa mahdottomuuden paikallistaa konstitutivisen vallan paikkaa? Kyllä, jos tämä tarkoittaa sitä, että uusi on jatkuvassa konstitutivisen vallan deterritorialisaation prosessissa. Ei, jos meidän pitää tarjota deterritorialisaatioprosessin hallinta Imperiumille, joka käyttää sitä voidakseen siirtää oman komentonsa peräti konstitutivisen vallan sisälle. Omituinen fenomeni tämä täydellinen autonomia, joka tuottaa vuorovaikutteista riippuvaisuutta. Onkohan kyseessä tämä kuuluisa kaksois-sidos? Ilmeisesti kyllä. Yhteiskunnallista rikkautta tuottavan yhteisön paikka / ei-paikka, jossa toteutuu jatkuva territorialisaatio / deterritorialisaatio. Imperiumi paikkana / ei-paikkana, jossa toteutuu jatkuva deterritorialisaatio / territorialisaatio. Imperiumi ja yhteisöjen autonomia peilikuvina samasta siirtymästä. Emmekä luule, että olemme sanomassa mitään uutta. Silti kaksoissidos pitäisi purkaa. Poistuminen ja törmäys näyttävät olevan vaihtoehtoja, jotka toistavat vaan loputtomiin nykypäivää. Ne ovat osia jatkuvaa deterritorialisaatio / territorialisaatio prosessia, jota on mahdotonta sulkea. Rantautuminen… Alistuminen, spontaanisuuden ylistys, odottaminen. Ei mitään sellaista. Vastaukset vaan eivät voi syntyä ilman yhteistä eurooppalaista todellisesti rihmastomaista polkua. Vastauksia kysymyksiin ei ole. Vastaukset voivat syntyä, ainoastaan uudesta, joka etenee. Siitä, että autonomian debatti ja yhteiskunta etenevät. Sanottu tämä, sanottu kaikki tai oikeastaan sanottu tämä, sanottu ei mitään...ja silti tulevaisuuden pitäisi syntyä juuri tästä...