Toni Negrin haastattelu Sosiaalidemokraattisissa pohjoismaissa puretaan lisääntyvissä määrin hyvinvoinnin rakenteita. Samalla on syntymässä moninainen liike, joka koostuu ekologisteista, anarkisteista ja autonomeista. Nämä yrittävät ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia yhteisöllisellä ja materiaalisen elämisen tasolla ja rakentaa siten konkreettista suhdetta ympäristöön ja asuinalueisiin. Mitä ajattelet tästä tilanteesta? Toni Negri: En voi vastata kysymykseesi tyhjentävästi, koska en tunne tarpeeksi hyvin pohjoismaiden tilannetta. On totta, jos tilannetta tarkastellaan välimeren Euroopasta käsin, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion pitkä tarina on päättynyt. 1950 ja -60 luvulla minun ja monien ystävieni mielestä pohjoismainen sosiaalivaltion malli oli korkean tason kompromissi luokkataistelun subjektien välillä. Pitäisi tutkia edelleen miten reformistinen tasapaino on murtunut ja mitä nyt on tapahtunut. Tällä tavalla voimme ymmärtää miten tämä murtuma ja uusliberalistinen kapitalistisen vallan uusi rakentuminen pohjoismaissa vastaa välimeren maiden tilannetta, joissa myöskin ollaan purkamassa hyvinvointivaltiota. On kuitenkin korostettava, että tässä ajatusjuoksussa mielenkiinto kohdistuu erityisesti yhteen teemaan: ovatko hyvinvoinnin saavutukset peruuttamattomia? Minusta siis tuntuu, että uusliberalistisen vastahyökkäyksen aggressiivisuudesta huolimatta markkinoiden restaurointi kohtaa valtavia vaikeuksia. Tovereitteni keskuudessa on nousemassa esille metodi, joka uudistaa luokka-analyysin ottamalla käyttöön biopolitiikan parametrin. Tämä tarkoittaa sitä, että ekologiset, elämiseen liittyvät, yksilölliset, ei- materiaaliset, tuotannolliset ja affektiiviset post-fordistisen (tai post- modernistisen) proletariaatin olemassaolon ulottuvuudet on alusta saakka huomioitava luokka-analyysissä. Tämä antagonistisen subjektin määritelmän rikastuttaminen on tosiasia. Se poistuu marxilaisesta traditiosta, jossa taloudellinen ja palkka ulottuvuudet olivat keskeisiä, elleivät ainoita. Tämä tarkoittaa siis, että työväestön näkökulmasta pohjoismaiden hyvinvointimalli on peruuttamaton. Hyvinvointivaltion jälkeen luokkataistelu nousee jälleen esille. Taistelu siis kokoaa uudelleen tarpeiden moninaisuuden ja antagonistisen subjektin, joka ovat jo toteutunut. On totta, että 1960-70 luvun kapitalistisen reformismin dynaaminen tasapaino on peruuttamattomasti päättynyt, mutta on myöskin totta, että subjekti, joka asettuu kapitalistisen komennon uutta rakennetta vastaan, on itse muuttunut. Moninaisen liikkeen - joka koostuu ekologisteista, anarkisteista ja autonomeista ja joka nyt edistää taisteluja pohjoismaisen hyvinvointimallin kriisin sisällä ja sitä vastaan - pitää tunnistaa oman antagonistisen projektinsa yhtenäisyys. Emme voi enää ymmärtää taloudellista, syndikalistista ja valtionvastaista taistelua erillään taistelusta uuden ympäristön, uuden kulttuurin ja uusien elämisen tarpeiden tasapainon puolesta. Kehittämällä taisteluja, jotka lähtevät liikkeelle tästä yhtenäisyydestä, Pohjois-Euroopan proletaariliikkeet voisivat olla uusi malli. Mitkä ovat mielestäsi kapitalistisen komennon ja yhteiskunnallisen proletariaatin keskeisimmät strategiat ja tendenssit Euroopassa? Toni Negri: Kapitalistisen komennon kehittämät tendenssit ovat valitettavasti paljon selkeämmät kuin ne, joita proletaarinen taistelu kehittää. Tämä on merkki pääoma kyvystä 1970-80 luvun voittojen jälkeen ennakoida taisteluja. Mielestäni tällä hetkellä kapitalistiset politiikat tähtäävät luomaan tilanteen, jossa tarpeet de-inflatisoidaan ja jossa määritellään tasapainoja, jotka pyrkivät pysäyttämään kaikkia yhteiskunnan liikkeitä (ja erityisesti kansalaisliikkeitä) systeemisten häkkien sisälle. Akseli, jonka ympärillä komennon säännöt muodostuvat on vertikalisoitunut, ja sen muoto on kansainvälisen pääoman imperiaalinen komento. Globalisaatio siirtää ylöspäin kapitalistisen kehityksen päätöksentekopaikat, -vakuudet ja sovitettavien yhteiskunnallisten tasapainojen uusintamisen. Rahapolitiikka riippuu nykyisin suoraan maailmanlaajuisesta komennosta (ei siis kansallisista hallituksista); budjettipolitiikka riippuu hallituksista eikä eduskunnista; työmarkkinoita ja hyvinvointia säätelevät sekä tulosopimuksiin liittyvät politiikat ovat edellä mainittujen puristuksessa. On muodostumassa vahvasti dualistinen yhteiskunta, rikkaat yhdellä puolella ja köyhät toisella. Toisaalta myös proletariaatti liikkuu: kun se ei tuota taisteluja, se kuitenkin tuottaa materiaalisia, biopoliittisia rajoja, joiden yli kapitalistiset politiikat eivät pääse. Proletariaatti määrää rajoja, joita pääoma ei voi ylittää. On nähtävissä, että tänä päivänä proletariaatin sisällä on käynnissä, sen uusissa subjekteissa ja ulottuvuuksissa, yhtenäistymisen prosessi. Tämä prosessi perustuu kiistattomaan haluun osallistua julkiseen yhteiseen rikkauteen. Minä uskon, että tätä tietä on seurattava. Taistelujen avulla on nostettava sitä hintaa, jonka pääoman pitää maksaa proletariaatin yhteiskunnallisesta riistosta. Pääoma on pakotettava tunnustamaan, että jokainen osa proletaarisesta yhteiskunnasta osallistuu yhteisen rikkauden tuottamiseen. Tätä kautta saavumme uuteen konseptiin: mitä on biopoliittinen proletariaatti. Se on yhteisö, joka pystyy materiaaliseen ja ei- materiaaliseen tuotantoon. Se on koulutettu ja kehittynyt tilanteessa, jossa hyvinvoinnin uusintamistarpeet on todistettu peruuttamattomiksi. Kokonaistyöajan lyhentämisen tavoitteen rinnalle (päämäärä, joka on sidottu työläisten vastarintaan automatisoinnin negatiivisia vaikutuksia vastaan) nousee taistelu taatun toimeentulon puolesta, ilman ehtoja ja riittävissä määrin, joka mahdollistaa kunnioitettavan elämän. Viime vuosina erityisesti ranskalaisen proletariaatin taistelut ovat tuoneet esille tämän vaatimuksen. Meidän kaikkien tehtävä on kehittää näistä taisteluista yleinen tendenssi. Miten ja millä tasolla uskot, että Euroopan tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden merkitys pienenee talouden globalisoitumisen edessä, on mahdollista rakentaa uskottava yhteiskunnallinen vaihtoehto? Toni Negri: Nykyisin pelikenttä on pelkästään globaali: sillä tavalla millä pääoma toimii pitäisi myös proletariaatin toimia. Koska proletariaatilla ei ole käytössään kansainvälistä tai globaalia organisaatiota, ja koska spontaanit taistelusyklit, jotka yhdistivät kansallisia liikkeitä toisiinsa ovat loppuneet, uskon, että päätie kohti uutta internationalismia löytyy pääasiallisesti siirtolaistyyppisestä exoduksesta. Rakentamalla siis pakoteitä, jotka sekoittavat kapitalistisen maailman järjestyksen ja synnyttävät yleisiä epätasapainoja työvoiman liikkeissä ja pääoman kyvyssä kontrolloida niitä. Tämä on totta teoreettisella tasolla, mutta on myöskin totta, että on yritettävä rakentaa ainakin eurooppalainen taistelujen rintama. Kommunistien tehtävä on aina ollut toimia siinä ristiriidassa, joka on olemassa imperiaalisen (tai imperialistisen) komennon ja kansallisen tilanteen välillä. Tänä päivänä tämä tarkoittaa, toisin sanoen, toimimista solmuissa, jotka yhdistävät imperiaalisten prosessien de-territorialisaatiota yhteiskunnallisten liikkeiden uudelleen-territorialisoinnin tiheyteen. Voimme selkeästi kuvitella miten ne liikkeet, jotka ovat juurtuneet vanhoihin eurooppalaisiin kansakuntiin, voivat kasaantua ja kasvaa enemmän tai vähemmän synkronisesti sekä työajan lyhentämisen että erityisesti taatun toimeentulon vaatimusten ympärillä. Jos pystyisimme tuomaan esille koko Euroopassa taistelujen ja teoreettisen keskustelun tasolle nämä asiat uskon, että näkisimme tulevaisuutemme parempana. Teoreettisten vaikeuksien ei pidä saada meitä toteamaan mitään ei ole enää tehtävissä vaan päinvastoin kokeilemaan seikkailua, stimuloimaan teoreettista älyä, määrittelemään uusia keskustelun ja taistelun olosuhteita. Uskotko, että ns. ideologisista eroista huolimatta, kommunististen, anarkististen ja ekologisten projektien on mahdollista kulkea yhdessä uuden liittoutuman tietä? Toni Negri: Varmasti. Moninainen vasemmisto ei ole kompromissi vaan tutkimuskenttä. Paremminkin se on yhteinen rakennelma. Haarautuneisuuden ajat ovat päättyneet. Ovat päättyneet, koska enää ei ole olemassa niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka synnyttivät erilasia (ja joskus keskenään konfliktuaalisia) ideologisia tuotantoja. Tämä ei tarkoita sitä, että tulevaisuus on punainen, tai että kaikki eroavaisuudet voidaan latistaa proletariaatin eri subjektiivisuuksien yhteisölliseen halaukseen. Tämä tarkoitta pelkästään sitä, että vanhat olosuhteet eivät ole voimassa vaan meidän on etsittävä yhdessä uusia. Meidän pitää etsiä etsiä uusi kenttä, jossa ehkä tulevaisuudessa voimme aiheuttaa uusia jakautumisia, uusia eroja - mutta uusia - ei vanhojen haarautuneisuuksien toistoa. Tänään tarvitsemme uusia konkreettisia kokemuksia. Meidän on saatava uudet antagonistiset yhteiskunnalliset liikkeet toimimaan. Meidän on murskattava tietyn tyyppisten vanhojen ammattiyhdistysten korporatiivinen valta samalla tavalla kuin alueiden sisälle juurtuneiden kapitalististen hierarkioiden röyhkeys. Näiden tarpeiden toteuttamiseksi monenkirjava liike ei ole pelkästään hyödyllinen, vaan se on välttämätön. Ajattelen erityisesti sitä, että on tärkeää valloittaa hallinnon paikat tai harjoittaa proletariaatin kontrollia sosiaalipalveluissa sekä saada käsiin koulutuksen ja kommunikaation välineet. Näitä asioita ei voida tehdä, jos meillä ei ole voimakas yhteinen tahto valloittaa julkista tilaa ja muuttaa sitä yhteiseksi tilaksi. Internet, joka mahdollistaa informaation kiertoa eurooppalaisten liikkeiden kesken ja on auttanut meitäkin monta kertaa, on samanaikaisesti myöskin kontrollin ja tuotannon väline, joka tottelee pääoman arvostamisen tarpeita. Mitä ajattelet tästä solmusta, jossa kohtaavat teknologia, käyttöarvo, vaihtoarvo, innovaatio, komento ja vapautus? Toni Negri: Miten suhtautua Internettiin on ongelma, johon ei löydy yksinkertaista ratkaisua. Uskon kuitenkin, että meidän on vapauduttava heti kaikista teknisistisistä illuusioista. Vaikka Internet on mahtava kommunikaation väline, ja sen kautta kommunikaation mahdollisuudet ovat moninkertaistuneet, samalla kommunikoivan koneen käyttöarvo on korostunut. Tämä ei tarkoita sitä, että normaali tilanne, jossa pääoman komento toteutuu teknologian kautta olisi päättynyt. Meidän on vastustettava tätä komentoa. Jos me emme pysty siihen, meidän on käytettävä Internettiä samalla tavalla kuin vuosisadan alussa IWW:n jäsenet käyttivät amerikkalaisen lännen junia: menemällä villisti sisään ja jäämällä pois aina kuin mahdollista voidakseen synnyttää agitaation soluja jokaisen aseman kohdalla. Uskon kuitenkin, että taistelu Internetin vapaan käytön puolesta on käynnissä ja sen lopputulos on avoin. Meidän on pystyttävä säilyttämään tämä verkko (nämä moninaiset verkot) yhteisenä vapaana tilana. Voidakseen edelleen selventää diskurssia olisi tarpeellista analysoida uudestaan kapitalistista koneiden käyttöä muistamalla se, mitä on sanottu luokkataistelun fordistisella aikakaudella, ja kehittämällä tätä analyysiä edelleen uudessa tilanteessa, jossa koneiden luonne on älyllinen ja työn uusi muoto on ei-materiaalinen. Tämä kysymys on erittäin tärkeä: syventämällä näitä argumentteja voimme siis ymmärtää tarkemmin nykypäivän tuotantomuodon muutoksia ja uuden työväenluokan subjekteja. Tätä kautta voimme myöskin antaa kehittyneemmän ja todellisuutta vastaavamman, teoreettisen kuvan territorialisoinnin ja exoduksen problematiikasta, siis niistä kysymyksistä, joita käsiteltiin aikaisemmin.