Sanomattakin selvä - Poliittinen Dokumentti Esipuhe Postfordistisen yhteiskunnan peruspiirteet ovat yleisesti tunnustettuja. Teknokraatit, ay-teoreetikot, sosiologit, tutkimuskeskukset, eduskunnat ja mediat ovat kaikki sen tunnustaneet. Lähiaikoina varmasti tullaan perustamaan Yliopistoissa laitoksia, jotka tutkivat tätä asiaa. Kriittinen, autonominen ja antagonistinen ajattelu, joka 10-15 vuotta sitten tunnisti ensimmäisenä tämän uuden tuotannollisen paradigman, on nyt suuren rekuperaation keskellä ja vaarassa muuttua valtarakenteiden haltuunottaman viestin toistamiseksi. Riski, että voisi syntyä marginaalinen akatemia, joka yhdistäisi kaikkien akatemioiden huonot puolet marginalisuuden huonoihin puoliin on todellinen. Yleensä liian monet meistä sanovat "olen puhunut ja siten olen pelastanut sieluni", ikäänkuin enemmän tai vähemmän terävä analyysi nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta riittäisi saavuttamaan sieluillemme rauhan. Meitä pitäisi kiinnostaa ennemminkin kuinka vaarantaa sieluamme tai miten menettää sitä. Tämä voi tapahtua pelkästään siirtymällä diagnoosista prognoosiin, saarnaajien roolista organisoijien rooliin, riitelystä eri tendenssien tulkinnasta suoraan poliittiseen toimintaan. Pääongelma ei ole enää uuden postfordistisen mantereen löytämisessä, vaan siinä miten tässä uudessa tilanteessa on mahdollista elää. Postfordismi, sen voittokulussa, näyttää kieltävän mahdollisuuden radikaaliin antagonismiin. Usein kuulee sanottavan: "jos hyväksyt tuotannollisen järjestyksen muuttumisen sinun on myöskin hyväksyttävä, että vallankumous käsitteenä on vanhentunut". Tähän lisätään myös usein, että "jos puhut nykypäivänä vallankumouksesta osoitat pelkästään suunnatonta kaipuuta menneisyyteen, johon ei ole enää paluuta". Omituinen, hävytön ja valheellinen yhtälö, jota pitäisi kritisoida monien käytännön kokeilujen kautta. Pitäisi osoittaa kuinka realistista on puhua aikakaudesta, jossa tieteestä ja kommunikaatiosta on tullut keskeisiä tuotantovoimia ja samanaikaisesti puhua kumouksellisen muutoksen politiikasta. Osoittaa miten pelkästään nykyisessä postfordistisessa aikakaudessa on mahdollista ajatella palkkatyön kieltämistä ja poliittiseen päätöksenteon Valtion monopolin progressiivista eroosiota. Kaikki tämä ei ekstremistisenä utopiana, vaan järkevänä päämääränä, sillä postfordismi ja vallankumouksen ajankohtaisuus ovat vahvasti sidottu keskenään. Tämän kirjoituksen tavoite on tuoda esille ajatuksia vaatimuksista, konflikteista, taistelun muodoista, taktiikasta, liittoutumisista ja kokeiluluontoisista organisaatiomalleista. Jos lukija odottaa uutta teoriaa, hänen on parasta lopettaa lukemisensa tähän. Kyllä teoriaa varmasti tarvitaan lisää, mutta tämän kirjoituksen tavoite on kuitenkin erilainen: piirtää ääriviivat käytännön toiminnalle postfordistisella aikakaudella. Diskurssin järjestys on tässä siis käännetty nurinpäin. Miten järjestää lähettien, siivousalan työntekijöiden, puhelinmyyjien, määräaikaisten työläisten tai ikuisesti aikuiskoulutuksessa olevien taisteluja? Tämän jälkeen annetaan taas teorialle tilaa. Sen vuoksi, että dokumentin päämäärä on rikas, se näyttää hyvin avoimesti tiettyä köyhyyttä. Usein rivit ovat kuin änkytys. Mutta näin sen on oltava. Onko todella olemassa joku, joka tuntee olevansa rikas ja asiantunteva? Jos vastaus on kyllä, emme voi muuta kuin sääliä häntä. Järkevä keskustelu voi tapahtua pelkästään niiden välillä, jotka hyväksyvät sen tosiasian, että tähän mennessä ei ole ollut olemassakaan todellista työtaistelua, jonka subjektina olisi ollut epävarma, väliaikainen tai ei-materialinen työvoima. Monet nykypäivän kokeiluista ovat arvokkaita ja innovatiivisia, mikään niistä ei kuitenkaan voi toimia esimerkkinä muille. Politiikasta keskusteleminen tänään tarkoittaa täysin tyhjästä kentästä puhumista: miten kääntää vaatimuksia asettavaksi voimaksi elävän työn äärimmäinen hajaantuneisuus. Jos muistiinpanot, jotka seuraavat, ovat teesien muodossa, se ei tarkoita sitä, että ne olisivat ehdottomia, ne on lähinnä yksinkertaistettuja aspekteja, joista pitäisi keskustella. A) Yhteiskunnallinen työpäivä 1) Politiikka nykyisin on sellaisen yhteskunnallisen ajan hallintaa, joka on kulkenut ulos kiinteistä referensseistä. Uuden aikakäsitteen/kellon asettaminen on poliittisen taistelun päämäärä. 2) Yhteiskunnallinen aika on kulkenut ulos kiinteistä referenseistä, koska ei ole enää olemassa mitään, joka erottaisi työn muusta inhimillisestä toiminnasta. Työ lakkaa siis olemasta elämästä erotettu toiminta, jossa ovat voimassa pelkästään sille itselleen ominaisia kriteerejä ja prosedureja, jotka ovat erilaisia kuin ne, jotka ohjaavat ja säätelevät ei-työajan. 3) Työ ja ei-työ kehittävät samankaltaisen tuottavuuden, joka perustuu yleisinhimillisten toimintojen suorittamiseen: kieli, muisti, sosiaalisuus, eettisyys, esteettisyys, kyky abstraktioon ja oppimiseen. Kun tarkastellaan tuotantoa siitä näkökulmasta mitä tehdään ja miten sitä tehdään, ei ole enää olemassa mitään eroa työn ja työttömyyden välillä. Työttömyys on ei-palkattua työtä ja työ on palkattua työttömyyttä. Voidaan väittää siis, että me työskennellemme yhä vähemmän sitä mukaa kun työstä tulee loputon. Nämä paradoksit tai ristiriitaiset lausekkeet osoittavat miten yhteiskunnallinen aika on kulkenut pois kiinteistä referensseistä. 4) Perinteinen jako työn ja ei-työn välillä muuttuu eroksi palkatun elämän ja ei-palkatun elämän välillä. Ero on muuttuva, ylhäältäpäin asetettu ja poliittisten päätöksien sanelema. 5) Tuotannollinen yhteistyö (kooperaatio), johon työvoima osallistuu ennen varsinaista työtä on yhä suurempi ja yhä rikkaampi kuin se kooperaatio, jonka työprosessi pistää liikkeelle. Se sisältää myös ei-työn. Työvoima kykenee arvostamaan pääomaa pelkästään sen vuoksi, että se ei menetä koskaan omia ei-työlle kuuluvia laadullisia ominaisuuksia. Kapitalistin silmissä tuottamaton on jokainen suorite, joka ei liity ei-palkattuun elämään. 6) Sen vuoksi, että yhteiskunnallinen kooperaatio kulkee työprosessin edellä postfordistinen työ on yhä enemmän ei-tunnustettua työtä. Tällä termillä emme tarkoita pelkästään sitä työtä, mitä tehdään ilman työsopimuksia eli pimeänä. Ei-tunnustettua työtä on ennenkaikkea ei-palkattu elämä eli se inhimillisen toiminnan kokonaisuus, joka ei ole rahallisesti laskettu tuotantovoimaksi. 7) Kutsumme tutantoajaksi sitä erottamatonta kokonaisuutta, joka muodostuu palkatun ja ei-palkatun elämän välillä, työn ja ei-työn, tunnustetun ja ei-tunnustetun yhteiskunnallisen kooperaation välillä. 8) Lisäarvo syntyy tänään yhä enemmän tuottavasta toiminnasta, joka tapahtuu ennen välitöntä työsuoritetta. Lisäarvon kasvu saadaan nykypäivänä aikaiseksi muuttamalla kokonaistuotantoajan (siis elämisen ajan) sisällä suhteen palkatun ja ei-palkatun työn välillä (eikä palkatun ja ei-palkatun ajan välillä työajan sisällä). Yksilöiden lisäarvon lisäksi ei-palkattu tuotantoaika sisältää myös yksilöiden työn sisäisen ja ulkoisen kooperaation. 9) Poliittinen toiminta, joka osaisi vastata postfordismin haasteisiin on tuotava esille kokonaisuudessaan tuotantoajan tuottavuuden, tekemällä siitä ainoan oikeutetun kriteerin rikkauden jaolle. Taatun toimeentulon tavoite on siis keskeinen. Sillä vaaditaan sen tuotantoajan palkkaamista, joka on työajan ulkopuolella. Taattu toimeentulo on sen yhteiskunnallisen kooperaation palkan muoto, joka kulkee työprosessin edellä. Taattu toimeentulo on sama asia kuin uuden kellon/aikakäsiteen asettaminen. 10) Taatun toimeentulon vaarana on, että se muuttuu fetissiksi tai rauhoittavaksi aneluksi. Vaarana on se, että se ei anna uutta voimaa poliittiselle toiminnalle, vaan pysäyttä sen. Vaatimus on siksi hajautettava paikallisiin käytännön ehdotuksiin, jotka liittyvät myös verotukseen. Vaatimusta on tuettava keksimällä ei-materialisen, joustavan ja tilapäisen työn uusi vallankumouksellinen syndikalismi. Vaarana on muuten, että oikeutettu vaatimus muuttuu pelkäksi virreksi paremmalle yhteiskunnalle. B) Uusi laji 1) Termillä massa-intellektuellisuus ei ole koskaan haluttu määritellä tiettyjä ammatteja, vaan laadullista ominaisuutta, joka kuuluu kaikelle postfordistiselle työlle. Tämä määritelmä tuo esille sen tosiasian, että työstä on tullut pääasiallisesti lingvistinen (aivollinen ja kognitiivinen) suorite tai sitä, ja se on ihan sama asia, että lingvistiikka on pistetty töihin. 2) On väärin sanoa, että massa-intellektuellisuus on taloudellis-sosiologinen kategoria, joka korvaa linearistisesti fordismin aikakaudella käytettyjä kategorioita. On myös yhtä väärin sanoa, että massa-intellektuellisuus sijottuu talouden ja sosiologian toiselle puolelle, koska se on kategoria, joka liittyy enemmän kulttuurin, etiikan tai elämän ulottuvuuksiin. Asia on hieman monimutkaisempi: massa-intellektuellisuus on uusi laji. Se on kapitalistisen kasauman keskeisin akseli juuri sen vuoksi, että sen pääpiirteet on määriteltävissä pelkästään etiikkaan ja kulttuurin, erilaisten elämän muotojen kokonaisuuksiin liittyvinä. Lyhyesti: massa-intellektuellisuus on postfordistisen talouden keskipiste sen vuoksi (eikä siitä huolimatta), että se pakenee kaikkia talouspolitiikan määritelmiä. Tämä on paradoksi, joka on kohdattava organisaation teorian tasolla. 3) Uuden lajin tärkein olemassaolon muoto on massa-intellektuellisuuden allas. Allas on se aika/tila ulottuvuus, jossa tapahtuu työn ulkopuolinen sosialisointi. Se on konteksti, jossa muodostuu kooperaatio, joka kulkee työprosessin ulkopuolella. Konkreettisesti: yhteiskunnallinen tuotantovoima solmii itsenäisiä sisäisiä suhteita, jotka ovat olemassa niiden kapitalistisesta käytöstä (tai ei-käytöstä) huolimatta. Nämä suhteet ovat yhteinen perusta kaikille postfordistisille työsuoritteille. 4) Allas, jossa lingvistinen kooperaatio toteutuu on todellisuus, jossa sekä palkkatyö että yrittäjyys toteutuvat. Työn juridiset spesifikaatiot (palkkatyö, palvelun myynti yksityisyrittäjänä, osuuskuntana toimiminen jne) ovat pelkästään spesifikaatioita. Kommunikatiivinen ja inhimillisiin suhteisiin liittyvä työ, joka muodostuu kyseisessä altaassa, on vasta sen toteutumisen jälkeen yrittäjyyttä, jos silloinkaan. Mutta se ei missään nimessä ole kommunikatiivista tai inhimilliseen kanssakäymiseen liittyvää sen vuoksi, että se olisi yrittäjyyttä. 5) Massa-intellektuellisuuden altaassa on mahdotonta erottaa työtä elämästä. Tämän vuoksi allas muuttaa universaaliksi ja paradigmaattisiksi perinteiselle naistyölle kuuluvat piirteet. 6) Allas sisältää geologisina sektioina kaikki globaalitalouden peruspiirteet: siirtolaisuuden virrat, kommunikaatioverkostot, abstraktin tieteen hyytymät ja valtiollisen hallinnon artikulaatiot. Allas on mikrokosmos, joka yksinkertaistaa paikalliselle tasolle postfordismin liikkelle panemat tuotantovoimat. 7) Töiden fragmentointi palauttaa altaan yhtenäisyyteen ja päinvastoin. Poliittinen organisaatio on altaan organisaatiota tai sitten poliittista organisaatiota ei ole olemassakaan. 8) Massa-intellektuellisuuden allas vaatii ei-edustuksellisen demokratian kasvua ja ei-valtiollisen julkisen tason muodostumista. Kaikki mikä on sidottu vaihtoon vaatii poliittista edustustoa ja julkisen ja valtiollisen identifikaatiota. Päinvastoin kaikki mikä samaistuu tuotannolliseen kooperaatioon poissulkee edustuksellisuutta ja perustaa julkisen tason, joka on asymmetrinen valtion suhteessa. Sen vuoksi, että massa-intellektuellisuuden allas on sama kuin yhteiskunnallinen kooperaatio on sanottava: demokraattinen, mutta ei-edustuksellinen; julkinen, mutta ei-valtiollinen. 9) Organisaatiomuodot, jotka syntyvät altaassa ovat: Itsehallittu Sosiaalikeskus, Kommuuni ja Neuvosto. 10) Ei-edustuksellisen demokratian kasvu ja julkisen ei-valtiollisen tason muodostuminen perustuvat federalismin kehityksen maksimoimiseen, julkisten menojen toteuttamiseen ja kontrolloimiseen hajautetusti paikallisella tasolla, valtion hallintakoneiston hajauttamiseen ja paikallisten massojen suoran demokratian elinten kehittämiseen. 11) Radikaalifederalismi vastustaa kaikkia valtiovallan keksimiä keinotekoisia määritelmiä kuten esimerkiksi läänejä. Nämä on purettava ja siirrettävä päätäntävalta todellisesti paikalliselle tasolle: kuntaan, kylään ja kaupunginosaan. Sillä ehdolla, että käsitämme termillä kunta, kylä tai kaupunginosa pelkästään tiettyä aluetta, jossa massa-intellektuellisuuden allas organisoituu vastavallaksi. 12) Jokainen virallinen alueellinen valta on kumottava: suora demokratia, alueellinen itsehallinta, mandaattien peruutettavuus, kansalaisoikeudet maahanmuuttajille jne. 13) Federalismin on rakennettava mahdollisuuden NEP:ille (Uudelle Talous-Politiikalle). Federalismien NEP perustuu itseyrittäjyyteen eli poliittiseen yritykseen, joka kehittyy massa-intellektuellisuuden altaan sisällä. Postfordistinen NEP, siirtymä uuteen yhteiskuntamalliin, jolla on paikallisia juuria. 14) Osallistuminen omilla listoilla tai muiden listoilla paikallisvaaleihin on tarpeellinen askel. On itsestään selvä, että osallistuminen paikallisvaaleihin ja mahdollinen yhteistyö poliittisten puolueiden kanssa eivät ole itsessäänarvo eikä valaankumouksellisuutta: niiden hyöty on mitattava askel kerrallaan ja arvioitava miten ne kykenevät kehittämään todellisia ja toimivia ei-edustuksellisen demokratian elimiä ja toimintoja (Neuvosto ja NEP). Sanomattakin selvä. C) Immaterial Workers of the World 1) Ei ole järkevää pelätä sanoja. Esimerkiksi sanaa ammattiyhdistys. Inho ja viha työvoiman kauppiata vastaan ei saa johtaa meidät harhaan, pois postfordistisen työn altaan tärkeimpien vaatimuksien järjestämisestä paikallisella tasolla. On huomioitava, että puhumme altaasta sellaisenaan, emme siis mikroyrittäjistä, määräaikaistyöläisista, älyn työläisistä jne. Politiikan tärkein tehtävä on kehittää vallankumouksellisen syndikalismin postfordistisella aikakaudella. Muulla on tietysti merkitystä, mutta se on ...muuta. 2) Lähdemme liikkeelle itsestään selvyydestä. Postfordistisella työllä ei ole Euroopassa minkäänlaista itsepuolustuksen, vastarinnan ja kollektiivisen neuvottelun organisaatiota. Tilanne tästä näkökulmasta on verrattavissa teollisen vallankumouksen alkuaikoihin. Kaikki ne toiminnot, jotka on yrityksien toimesta siirretty niiden ulkopuolelle (siivous, kuljetukset, atk-toiminnot, ruokailu jne) ovat puolustuskyvyttömiä. 3) Suurin osa paikallisesta työvoimasta jakaa maahanmuuttajien kanssa piirteitä, jotka ovat viimeksi mainituille tyypillisiä. Toisin sanoen maahanmuuttaja osoittaa omalla tilanteellaan mikä on työn tilanne kaikkien kohdalla. Palkattuina henkilökohtaisten palvelujen tasolla, rakennustyömailla ja maanviljelyksessä, heillä on strateginen rooli edistyneimmissä tuotantoalueissakin. Äärimmäisen marginalisoituneina ja silti keskeistä roolia omaavina. Maahanmuuttaja kokee itse maanalaisuuden maksimin ja henkilökohtaisen sorron maksimin. Samalla tavalla kuin esimerkiksi ne naistyöläiset, jotka joutuivat, jossakin Euroopan maassa, allekirjoittamaan kun he aloittivat työnsä tehtaassa irtisanomiskirjeen ilman päivämäärä raskauden varalle. Syndikalistisen toiminnan tärkeimmät kohteet ovat määräaikaiset työntekijät (ne, jotka kulkevat jatkuvasti läpi työn ja ei-työn rajaa) ja maahanmuuttajat. 4) Vallankumouksellisen syndikalismin mallit ovat väistämättä amerikkalainen IWW, espanjalainen CNT-FAI vuosina ennen maan sisällisotaa ja työväentalot monissa maissa vuosisadan vaihteessa. Näitä malleja on tutkittava perusteellisesti voidaksemme luoda uuden mallin, joka sopisi massa-intellektuellisuuden altaaseen. Usein vapaaehtoistyön ja humanitaarisen työn organisaatiot tarjoavat mallin, jolla on mahdollista lähestyä syndikalistista organisaatiomuodon määrittelyä, joka kykenisi ymmärtämään tuotannon ja uusintamisen, työn ja ei-työn, kulttuuri ja aineellisten tarpeiden väliset yhteydet. 5) Itsehallitut sosiaalikeskukset ovat potentiaalisesti tulevaisuuden työväentaloja. Postfordistisessa työväentalossa toteutuvat monet eri tehtävät: laittomien maahanmuuttajien vastaanottokeskus, autonominen ja vaihtoehtoinen massa-intellektuellisuuden työvoimatoimisto, poliittisten yrityksien hautomo, tiedon ja informaation arkisto, punainen lakiapu työoikeusasioissa ja keskinäisen avun kassa. 6) Suurissa kaupungeissa syndikalismin on löydettävä tilaa yliopistoissa ja korkeakouluissa. Sen on avattava jokaisessa tiedekunnassa osastonsa tai palvelupisteensä, joiden on mahdollista tilastoida ja analysoida opiskelevien työläisten ja työskentelevien opiskelijoiden tilanne. Nämä hybridisubjektit ovat ilmeisesti tärkein avain, jolla on mahdollista ymmärtää miten voidaan organisoida ei-materiaalisen työn allas. 7) Uuden Iww:n radikaalisyndikalismi pyrkii rakentamaan uuden liittoutuman. Postfordistisen työn allas jakautuu nykyisin kahteen osaan: keskiluokkaan ja uusköyhälistöön. Keskiluokka: toisen sukupolven itsenäisen työn subjektit, osuuskunnat tai kolmannen sektorin mikroyritykset, symboliikan analyytikot, uuden integroidun tehtaan koordinoivia tehtäviä suorittavat, vapaat ammatinharjottajat kulttuuri- ja kommunikaatioteollisuudessa jne. Uusköyhälistö: maahanmuuttajat, kolmannen sektorin alimman tason toimijat, määräaikaisesti ja osaaikaisesti, ilman turvaverkkoja, toimivat subjektit, pimeän työn tekijät. Jättää huomioimatta ero, joka vallitsee näiden kahden ryhmän välillä on hulluutta. Valinta näiden kahden ryhmän välillä on myöskin itsetuhoisaa. On määriteltävä käytännön vaatimuksia, löydettävä mahdollisia yhdistymisen kenttiä eikä ajaa vuorotellen yhden tai toisen etuja. On kuitenkin tiedostettava, että ei ole mahdollista luoda spontaanista yhdistymistä pelkästään materialisesta tilanteesta lähtöisin. Se, mitä tarvitaan heti on poliittinen liittymä (joka varmasti tulee aiheuttamaan hajaantumista keskiluokan sisällä). 8) Syndikalistisen organisaation on sitouduttava luomaan postfordistisen työn oikeuksien kirja, joka ei opponoisi joustavuudelle joustamattomuutta, mutta tähtäisi tekemään joustavuudesta vahvuuden eli perustan elävän työn vastavallan insituutioille. Oikeuksien kirja edellyttää jatkuvaa tutkimustyötä ja massakannanotoa. 9) Syndikalistinen organisaatio taistelee kaikkia copyrightin eli tekijänoikeuden muotoja vastaan, jotka ovat omiaan rajoittamaan pääsyä tietoon ja informaatioon. Tuotantovoima, joka perustuu tietoon ja kommunikaatioon on konstitutiivisesti yhteinen, keskenään jaettu ja julkinen. Jos monet sitä käyttävät yhdessä, se ei menetä arvoaan, vaan päinvastoin se kasvaa ja moninkertaistaa omaa arvoaan. Copyrightin kieltäminen on elinehto ei-edustukselliselle demokratialle ja julkiselle ei-valtiolliselle toimintatasolle. 10) Syndikalismi näkee koulussa ja yliopistossa mahdollisuuden kolmannen sektorin kehittämiselle. Tietysti ei-yksityiselle, mutta ei kuitenkaan byrokraattis-valtiolliselle koulutuslaitokselle, joka olisi ankkuroitu oppiarvon laillisuuden myyttiseen huijaukseen. Lyhyesti sanottuna: jos on valittava yrittäjä-rehtorin ja nimismies-rehtorin välillä ei voi olla vastaamatta muuta kuin, että me emme tarvitse rehtoreita. 11) Syndikalistisen toiminnan kiintopisteenä ovat Ranskan luokkataistelut viimeisten 15 vuoden aikana. Sairaanhoitajien taistelut vuonna 1987; alkupalkan puolesta toteutetut taistelut vuonna 1994; Pariisin julkisten kuljetusvälineiden työntekijöiden lakko vuonna 1995; taatun toimentulon puolesta toteutetut lakot vuonna 1997. Irrallisena jokainen näistä kokemuksista on tietysti mielenkiintoinen, mutta yhdessä, niiden ketjuuntumisessa ne ovat  mahdollisen antagonismin laboratorio postfordistisessa kontekstissa. Muiden Euroopan maiden antagonistisissa kokeiluissa suurin ongelma on ollut siinä, että ne eivät ole kyenneet tulemaan ulos kiinteistä referenseistä ja siinä, että ne ovat toteutuneet niissä paikoissa, joissa nämä ovat vallinneet (Suomessa palomiehet ja Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen työntekijöiden toteuttamat taistelut). 12) Keskustelu vallankumouksellisesta syndikalismista tarkoittaa myös keskustelua perinteisestä vasemmistosta (entiset ja nykyiset kommunistipuolueet). Tämä joko fetisoi puolue-muotoa tai sitten se yrittää elää kriisin uudella kokeilevalla hengellä. Joko se kärsii kastraationa ulkoparlamentaarisen tai melkein ulkoparlamentaarisen tilanteen, missä se elää tai se käyttää tätä hyväkseen voidakseen pistää uudestaan liikkeelle yhteiskunnallisen konfliktin. Lyhyesti sanottuna perinteisellä vasemmistolla on kaksi vaihtoehtoa: joko myyttinen, ritualistinen oman identitetin kultti tai investointi itseensä uudeen syndikalistisen toiminnan kautta. Kaikki muut valinnat johtavat yhteentörmäykseen sen yhteiskunnallisen antagonismin kanssa, joka perinteinen vasemmisto sanoo edustavansa institutioiden sisällä. Melko todennäköisesti valinta tulee olemaan myyttisen ja ritualistisen toiminnan jatkuminen, oman identitetin puolustaminen. Silti me emme voi väheksyä sitä painoarvo, joka olisi muunlaisilla päätöksillä. Jos perinteisten ammattiyhdistysten tai tehdastyöläisten poliittisten järjestöjen toverit olisivat mukana järjestämässä uuden työväestön itseorganisaation verkostoa tilanne voisi olla huomattavasti parempi. D) Sosiaalidemokraattinen Eurooppa ja taatun toimeentulon Forumi 1) On virhe uskoa, että olisi olemassa sosiaalidemokraattinen ongelma eli ongelma, joka liittyy yleiseen yhteiskuntaprojektiin, joka vastustaisi liberalismia, joka puolustaisi hyvinvointivaltiota, joka reformistisesti käyttäisi Valtiota työväestön hyväksi. Tämä kaikki ei enää ole olemassa. Sosiaalidemokratiat, jotka nykypäivänä hallitsevat Euroopassa, muistuttavat ilman poikkeuksia, USA:laista Demokraattista Puoluetta. Ne ovat poliittisia voimia, jotka hyväksyvät vuorottelua hallinnassa, ei vaihtoehtoa. Vuorottelua muuttumattoman ja ennaltamääriteltyn talouspolitiikan horisontin sisällä. 2) Tämä tarkoittaa, että sosiaalidemokratiat eivät ole enää yhtenäisiä poliittisia kokonaisuuksia, joilla olisi se kivenkova identiteetti, joka menneisyydessa kulki helvetillisen parin kautta: työ ja Valtio. Sosiaalidemokratioissa, kuten myös USA:laisessa Demokraattisessa Puolueessa on mahdollista löytää heterogeenisiä kerrostumia, erilaisten sukupolvien ja kulttuurien jättämiä jälkiä, lobbeja, jotka ovat keskenään konfliktissa. Ainoa vakava analyysi sosiaalidemokratiasta (vakava, koska se etsii käytännön keskustelua käytännön ongelmista) on poikittainen analyysi. 3) Eurooppalaisten sosiaalidemokratioiden ja vihreiden sisällä on olemassa tendenssi, jonka päämäärä on kokeilla rajoitettuja ja osittaisia taatun toimeentulon muotoja. Tendenssi antaa selvän merkin siitä, että ei ole mitään muuta välinettä olemassa, jolla olisi mahdollista hallita rakenteellista massatyöttömyyttä kuin taattu toimeentulo. Keskustelu tämän tendenssin edustajien kanssa on erittäin tärkeää. 4) Suuri politiikka, jonka perusta on postfordistisen Iww:n vallankumouksellinen syndikalismi, rakentuu taattuun toimeentuloon ei päätöspisteenä, vaan lähtöpisteenä. Se, millä todellisuudessa on merkitystä ovat taistelut, vastavallan muodot ja ei-materialisen työn itseyrittäjyys, jotka voivat syntyä pienenkin rahamäärän haltuunoton ja jakamisen kautta. Muttä tämä lähtöpiste on saavutettava askel kerrallaan. Tämä siemen on myös sijoitettava Eurooppalaisen Demokraatisen Puolueen sisälle (siis sosiaalidemokraattisten ja vihreiden puolueiden sisälle) ja erityisesti niiden ulkopuolelle. 5) Pelata joustavasti ja häikäilemättömästi tarkoittaa samanaikaisesti oman paikan rakentamista, kimmoisan struktuurin, joka koordinoisi, syventäisi ja vahvistaisi poliittista toimintaa. Ei-edustuksellisten demokratioiden ja taatun toimeentulon foorumi on ajankohtainen. Oikeastaan se on ollut jo pitkää ajankohtainen. Voidakseen kehittää poikittaisuutta ei estääkseen sitä. Voidakseen ennakoida ei-valtiollisen ja julkisen toiminnan tason rakentamista. Voidakseen tuoda esille analyysien, mielipiteiden ja ehdotuksien kokonaisuutta, joka radikaalisti, mutta ei millään tavalla ektremistisesti yhdistyisi kysymyksessä: "osaatko vielä kuvitella vallankumousta?".