Traditiomme Vaarallinen, mutta ei banaali hypoteesi . Kriittinen ajattelu perustuu erittäin vahvaan traditioon, joka ei ole kulunut loppuun eikä myöskään ole menneisyyden jäänne. Traditiomme osoittaa kokonaisuudessaan elinvoimansa sosialistijärjestelmien sortumisen jälkeen, globaalitalouden aikakaudella ja kommunikaatioyhteiskunnan saavuttaessaan lakipisteensä. Kyseessä on ehkä ainoa poliittinen ja filosofinen traditio, joka kykene kohtaamaan postfordististisen tuotantomallin, valtiomuodon muuttumisen, "heikon ajattelun" sekavan maailman ja valottoman edistyksellisyyden valistuneisuuden. Ehkä. Ennen genealogian piirtämistä on kuitenkin hyvä sopia siitä, mitä tarkoitamme termillä traditio. Meidänkin tapaukseen sopii Rene Charin lause "Perintömme ei tule minkään testamentin jälkeen". Perintö ei ole siirtynyt meille asianajajan lausunnolla. Perintömme on pirstaloitunut ja sekoittunut moniin ristiriitaisiin jäänteisiin, joita on vaikeaa erottaa kokonaisuudesta.. Voisimme myös sanoa, että olemme kassakaapin edessä, jonka aarre pysyy piilossa, koska kukaan ei enää muista numerosarjaa, jolla sen voisi avata. Traditiota on aina rakennettava jälkeenpäin. Perintö on olemassa pelkästään, jos sitä vaaditaan. Kassakaappi täyttyy arvokkaalla sisällöllä sillä hetkellä kun aloitamme murtautumisyrityksemme. Meidän on osoitettava konstruktivisella luonteellamme miten teoreettiset mietinnöt, jotka syntyajoillaan näyttäytyivät vastakkaisilta voivat tänään kommunikoida keskenään. Ja samanaikaisesti meidän pitää aiheuttaa murtumia sellaisten ajatuksien välille, jotka menneisyydessä näyttäytyivät yhtenäisiltä. Kuitenkin pyrkimyksemme rakentaa itsellemme traditio ei tarkoita sitä, että olisimme olevinamme hienompia kuin mitä olemme. Päinvastoin se on vaatimattomuutta. Täysin päinvastaista kuin sellainen asenne, joka on monilla, jotka kirjoitettuaan kirjan luulevat perustaneensa maailmankaikkeuden. Traditio sijoittaa meitä ja siksi myös rajoittaa meitä ja vaikuttaa meidän toimintaamme. Se suuntaa katseemme jonnekin, se valikoi kysymyksiä, joita asetamme, se antaa meille mahdollisuuden olla esittämättä innovaationa jotakin, joka on itsestäänselvä. Eräs tarkennus vielä. Traditio sijoittaa meitä, mutta se ei suojaa meitä. Enimmäkseen traditio näyttää meille suunnan, jossa kannattaa näyttäytyä ja ottaa riskejä. Traditiomme juuret ovat 1960-luvulla. Perintömme rakentuu lehtiin, kirjoihin ja esseisiin, jotka sekoittuvat käytännön toimintaan. Se perustuu ennenkaikkea poliittisten ja ajattelevien vähemmistöjen jatkuvaan ja nimettömään työhön, jotka tiedostamattaan ovat asettaneet sääntöjä nykyaikaiselle kriittiselle ajattelulle. Nämä vähemmistöt ovat siirtäneet eteenpäin traditiotamme, ovat muuttaneet sitä ja joskus peräti pettäneet sitä. Väliaikainen katalogi näyttää tällaiselta: italialainen operaismo (Quaderni Rossi ja Classe Operaia lehdet, Potere Operaio ryhmä ja autonomia); ranskalainen situationismi ja erityisesti Guy Debordin terävä postmodernin kulttuurin ennakoiva kritiikki; Foucaultin tieto / valta tutkielmat; Deleuzen ja Guattariin molekylaarinen vallankumous; Hans-Jurgen Krahlin teesit massa- ja älytyöstä; Rudi Dutschken "pitkä marssi instituutioiden läpi"; Sohn- Rethelin syvennys tieteestä ja abstrakti työstä. Tämän lisäksi (ja monien muiden asioiden lisäksi, joita emme tässä mainitse) kaksi empiirista tapahtumaa, jotka niiden ainutlaatuisuutensa vuoksi ovat edelleen tulkitsemattomia hieroglyfejä. Ensinnäkin vuosien 1969-72 älykkään urbanismin projekti, jonka iskulause oli "haltuunotetaan kaupungit". Toiseksi vuoden 1977 liike, joka ennakoi konfliktuaalisissa muodoissaan suuren postfordistisen muutoksen tuomalla voimakkaasti näyttämölle ei-perinteisen työn subjektit: äly-, tilapäis- ja autonomisen työn tekijät. Kyse ei ole vanhan sesongin tuotteiden esille kaivamisesta. Rakkauden ja nostalgian arvo on nolla. Tarkoitamme vain, että tässä hahmoteltu genealogia on konseptien verkosto, joka voi selventää nykypäivää. Tarkoitamme myös, sitä, että tämä teoksien ja tapahtumien ketju ei ole 1960- ja 70-luvun yhteenveto, vaan se on osa kokonaisuutta kokonaisuutta vastaan. Italialainen operaismo kykenee keskustelemaan ilman vaikeuksia uunituoreiden teosten kanssa rakenteellisesta työttömyydestä ja samanaikaisesti se on valovuosien päässä perinteisestä marxismi-leninismistä. Situationistit pystyvät keskustelemaan Derridan ja Vattimon kanssa (kunnioittamatta heitä) ja heillä ei ole mitään tekemistä aikalaistensa säälittävien kolmannen maailman teorioiden kanssa. Ja niin edelleen. Traditiomme artikuloi käytännössä neljänkymmenen vuoden aikana merkittävän yhtälön: kommunisteja, koska yhteentörmäyskurssilla ideaalisen ja toteutuneen sosialismin kanssa. Tämä pakotta meitä sanomaan myös: kommunisteja, siksi ei vasemmistolaisia. Traditiomme tervehti ennen tapahtumien alkua Berliinin muurin sortumista ja NKP:n hajoamista. Se asettui "työväenluokan" kulttuuria ja arvoja vastaan voidakseen ymmärtää työläisten taisteluja työtä vastaan. Traditiomme tunnisti heti kapitalismin luonteeseen kuuluvan jatkuvan vallankumouksen ja työprosessien ja elämän muotojen jatkuvan uudistuksen. Se ei kaatanut tuhkaa päällensa kun lisäarvon tuotanto ei toteutunut enää tehtaiden sisällä tai suvereniteetti ei toteutunut enää kansallisvaltioiden kautta. Kun valokuvaaja otti kuvia, jotka olivat tarkoitettu vasemmiston perhealbumiin, ja kuvasi myös tuhmia lapsia ja mustia lampaita, ne naiset ja miehet, jotka olivat rakentamassa traditiotamme käänsivät selkänsä kameralle ja poistuivat. Kommunisteja, vaan ei vasemmistolaisia. Siksi meistä ei saisi puhua ekstremisteinä. Ekstremistejä ovat ne, jotka vievät äärimmilleen tietyn ajattelun tai toiminnan. Repimällä hihasta mukaan rauhallisemmat sisaruksensa. Tämä tapa ei ole kuulunut meille. Traditiomme syntyy työn ja valtion ihannoinnin kieltämisestä, työn ja valtion ollessaan vasemmiston ihannoinnin kohteita. Me rakensimme heti alusta alkaen uuden paradigman. Me emme ekstremisoineet, me perustimme. Tietenkin tämä perustaminen oli täynnä tappioita, väärinkäsityksiä ja umpikujia. Näillä tappioilla, väärinkäsityksillä ja umpikujilla ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä vasemmiston kanssa. Meillä ei ollut mitään tekemistä valtion palvojien ja työvoiman kauppiaiden kanssa. Pitäisi siis piirtää traditiomme ääriviivat, jonka ajankohtaisuus on mahdollista ymmärtää vasta nyt. Samanaikaisesti pitäisi kuvata filosofinen genealogia. Tarkemmin sanottuna materialistisen tradition genealogia. Materialismin, joka ei häpeä itseään, joka kykenee tuottamaan metafysiikan ylityksen, ja joka ei ole postmodernin ajattelijoiden osakeyhtiö. Poliittinen genealogia ja filosofinen genealogia ovat mittasuhteiltaan erilaisia, mutta korrelaatiot ovat silti olemassa. On olemassa intellektuelleja, jotka kieltäytyvät työprosessien analyysistä, koska heidän mielestään nämä analyysit eivät kykene kohtaamaan radikaalilla tavalla nykyisyyttä. He uskovat, että tavat, joilla elämämme uusiutuu ovat ay- liikkeen tai ekonomistien lajia. Mielestämme taas muutokset, jotka ovat tapahtuneet yhteiskunnallisessa tuotannossa viimeisten vuosikymmenien aikana ovat avain, jonka kautta voimme ymmärtää nykyisiä elämänmuotoja sekä politiikan että suvereniteetin käsitteiden muuttumista. Esimerkki. 1960-luvulla työläisten taistelut kykenivät erottamaan palkkakehityksen tuottavuudesta. Puhuimme palkasta itsenäisenä variaabelina. Tämä iskulause ja käytäntö toi kaikkien vihat niskoillemme. Kyseessä ei ollut enää työvoiman oikean hinnan määrittely, vaan työvoiman olemassaolo tuotteena. 1970-luvulla puhuimme työstä riippumatomasta toimeentulosta. Vaatimus, jota vasta tänä päivänä pidetään täysin realistisena. Ei ole epäilystäkään, että oikeus toimeentuloon ilman työsuoritetta on täynnä sitä samaa symbolista arvoa, joka oli vuonna 1789 sanoilla: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Lauseemme ei ole ehkä yhtä tyylikäs ja sen riimien pohjalle on mahdotonta kirjoittaa kansallislaulujen sanoja, silti lauseemme on sivilisaation kannalta yhtä merkittävä. Eräällä erolla. Meidän vaatima oikeus ei perustu porvarillis-kristilliseen kulttuuriin, vaan yhteiskunnan materiaaliseen perustaan. Olimme "tasa- arvoisia" Jumalan edessä, sitten markkinoiden ja oikeuden objekteja. Olimme "vapaita", koska jokaisen aseman määritteli pelkästään taloudellinen objektiivinen mekanismi. "Veljeys" perustui kuulumiseen samaan Kansallisuuteen. Oikeus toimeentuloon ilman pakkotyötä taas saavutetaan, koska meillä on keho, joka haluaa nauttia ilosta elää yhteiskunnassa, jossa työ kapitalistien alaisuudessa on jotakin, jolla on liiallinen yhteiskunnallinen hinta ja jota on mahdotonta perustella. Nykyinen elävä työ on jättänyt taakseen saksalaisen klassisen filosofian, ja siitä on tullut materialistisen tradition perillinen. Traditio, jota pitäisi tutkia, päivittää ja uudelleenajatella. Juuri niin kuin alussa sanoimme. Future Anterieur -lehden kollektiivi, 1998.