Älkää etsikö mitään logiikkaa kirjoituksestani Älkää etsikö mitään logiikkaa minun kirjoituksestani: en halua olla rationaalinen, vaan kertoa niistä asioista, joita tunnen. Haluan puhua kommunismista, utopiasta ja elämän filosofiasta. Keitä me olemme? Me olemme kapitalistisen tuotantokoneen ulokkeita. Aamulla heräämme, voi vittu, ja haluaisimme jäädä sänkyyn laiskottelemaan. Laiskuus on kaunis asia: se on levon nautintoa ja sitä sanotaan meillä päin kaikkien paheiden äidiksi. Minun mielestä ei ole kyse paheista. Kaikki kai haluavat viettää vapaata aikaa itsensä ja muiden vuoksi, syödä hyvää ruokaa, matkustella, rakastella paremmin, juoda hyvää viiniä, solmia paljon ihmissuhteita, kalastaa, maalata tai muita sellaisia paheita. Olen varma siitä, että yksittäisiä boheemi taiteilijoita ei ole olemassa. Kaikki ihmiset ovat taiteilijoita, koska jokaisella on osa tässä elämässä, mitä hän haluaa näytellä. Ongelma on siinä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta eikä aikaa toimia näin. Haluaisin jäädä sänkyyn, mutta sairasloma on päättynyt. Olen sairaslomalla, koska työ on väsyttävää. Ja sitä paitsi en tykkää siitä, että se kusipää, joka on mun pomo riistää minua. Puhumattakaan julkisista kuljetusvälineistä ja työmatkoista, koska muuten masennun heti. Joo, työn ideologia... sä huomaat sen heti kun leimaat kortin: "Sinä olet aina myöhässä". Jossain vaiheessa et viitisi enää edes valehdella. Eihän helvetti työläiset ole kiinnostuneet työstä. Jos kyseessä on pomo tai joku päällikkö kyllä sä ymmärrät, että hänen, raukka parka, on luotava uransa, mutta entä me muut? Me mennään töihin, koska on tarve: pitää syödä, maksaa vuokra, ja on lapsia, sähkö - puhelin -kaasu - ja muut laskut ja jotain yleellisyyttä, se on ok, mutta ei helvetissä, ei tehdä tästä moraalia. Työn moraali, ihan kuin olisimme Neuvostoliitossa. Nykyaikaina työnteko on yhä hankalampaa. Tahti kiristyy ja tehtävät lisääntyvät. Olen ollut vuosia samassa paikassa, haluaisin vaihtelua ollakseni kuolematta, mutta on työttömyyttä eikä paremmista paikoista ole tietoakaan. Ja pomot aina enemmän kiinni tehokkudessa: tuottaa, tuottaa, tuottaa. He eivät palkkaa uusia työntekijöitä eikä korvaa niitä, jotka lähtevät pois. Ne juoksevat koko aika sun perässä:"Mitä sä teet? Oletko hoitanut tämän asian? Voisitko jäädä tänään vähän pidempää?". Voi vittu! En minä kieltäydy työstä sellaisenaan vaikkakin mitä vähemmän töitä sen paremmin. Rahojen, tämän tarpeiden valtakunnan lisäksi, olen myös töissä, koska haluan ylläpitää ihmissushteita muiden työläisten kanssa. Suhteet voisivat olla uskomattomia, koska jokainen meistä on uskomaton persoona, omalla tarinallaan, omilla piirteillään, ristiriidoilla, draamoillaan. Valitettavasti pelko ja porvarilliset myytit voittavat aina. Silloin kun on lakkoja ja taisteluja on paljon solidaarisuutta, keskustelua, toimintaa pomoja vastaan. Jos työläisten autonomia ei kehity, voittavat pomot ja ammattiyhdistykset, koska taisteluista ei tule yhtään mitään. Taisteluja lukuunottamata on vaikeaa rakentaa syvällisempiä suhteita työläisiin. Kaikki sitä haluaisivat, kaikki sitä tarvitsevat. Myöskin sen vuoksi monet vetävät kännit. On olemassa pelon muuri, itsensä pelko, muiden pelko, ehkä myös pomon pelko. Jos pomoja ei olisi kaikki ongelmat olisi ratkaistu. Se on neuroottinen ketju. Pomo alistaa sinua, sinun pitää alistaa jotakin muuta tai purkaa väkivaltasi itseäsi kohti. Illalla sulla on vaimo tai lapset, johon purkaa aggressiot. On telkkari, jalkapallomatsi tai unilääke. Jotkut rukoilevat. Tai sitten sä harrastat jotakin, viljelet vieraantumista tai hukut ämpärilliseen alkohoolia. Yleensä vaimo ja seksuaalisuhteen väkivalta on paras huume, sen paras ilmentymä. Tai pornolehdet. Totta helvetissä naiset kapinoivat, mutta mitä sitten? Yksi varaventiili sulkeutuu. Joko taistelet tai räjähdät. Sen vuoksi sairaslomien määrä kasvaa ja ihmiset ovat jännittyneempiä ja agressivisimpia. Se on myös helpoin tilanne, jossa löytää syntipukkeja. Pahin asia ei ole se, että varaventtilii kielletään, pahin on se, että sua kielletään ihmisenä työn kautta. Nyt he pyytävät kaiken lisäksi myös vyönkiristämistä. Kyllä tässä kaikki räjähtää. On ihmisiä, jotka ovat ylitöissä tai eivät mene sairaslomalle, koska ne ei tietäisi mitä tehdä, ne olisivat yht’äkkiä tyhjiössä. Työ on mahtava nukutuslääke. Kuin morfiini. Se on kova huume, joka aiheuttaa enemmän kuolemia kuin oikeat huumeet: työonnettomuuksia, sairauksia, neurooseja, perhekriisejä. Sitten sä jäät eläkkeelle ja sulle tulee aivoverenvuoto, koska kehosi oli tottunut tiettyyn rytmiin. Onneksi nykypäivän työväenluokka on rokotettu. Porvarilehdistö kutsui sitä vuonna 1969 työstä vieraantumiseksi. On vaarallisempaa olla kiintyneitä työhön. Siihen aikaan lakkoja kutsuttiin nimellä "villikissa lakot". Jos et halunnut tehdä töitä löytyi aina joku muu, joka ajatteli samalla tavalla ja järjestettiin lakko, monia yhdessä, mistä tahansa syystä. Joskus siihen ei tarvittu edes syytä. Usein ei edes sanottu, että ollaan lakossa, lähdettiin vain kotiin. Kissat ovat sympaattisia, sitä villimpiä sen sympaattisempia. Koska ne ovat autonomeja. Kissa käyttää ihmistä, eikä anna niille mahdollisuutta käyttää itseään. Kissalla on autonomia, koska se tekee mitä haluaa ja samanaikaisesti ihminen elättää sitä. Ehkä joskus he pääsevät valtaan. Näin tulee tapahtumaan myös riistäjien kanssa: kun saamme vallan me ahmimme ne (siis poliittisesti), joku ehkä tulee sanomaan, että kyllä riistäjät uskoivat siihen, mitä ne tekivät, että niitten oli pakko, koska muuten voitot olisivat, olisivat...jos minulla olisi tehdas, niin minä en toimisi näin. Tosiasia on se, että me työläiset ajatelemme omaa etuamme, sen vuoksi olemme ainoat, joiden egoismi on historiallisesti oikeutettu. Mitä enemmän työläinen on egoisti riistäjän suhteessa sen enemmän hän on altruistinen suhteessaan muihin työläisiin ja ihmiskuntaan. Kapinoida on oikein. Minä olen ymmärtänyt, että neuroosi on työläisten tyydyttämättömien radikaalitarpeiden summa, joita on kielletty tai siirretty muihin varavanttiileihin, humeisiin tai niiden kaltaisiin. Ja sitten on myös kokoaika läsnä tarpeiden valtakunta: maksamattomat laksut, asunto, jota et löydä jne. Kun mulla on työpäivä yritän nukkua mahdollisimman pitkään, pari ylimääräistä tuntia. Jos nukun siedän paremmin työn vaikka sitten joku päivä voinkin menettää käteni koneen rattaisiin. Jos en nuku yritän löytää tapoja, joilla voin häiritä pomoja. Minun on pakko kerran päivässä keksiä jotakin sabotaasia, pakottaa heitä hyväksymään se. Jos riistäjä taas tekee jotain sinulle, joko et ole huomavinaan tai jos haluat riidellä niin silloin nostat mekkalan. Kun teet töitä huomaat, että sun edessä seisoo vihattu kylmä kone. Se tekee kaikki itse, silti sun on oltava siinä laittamassa pilkut kohdalleen, jotta se toimisi. Työt, joihin meitä pakotetaan ovat niin vieraannuttavia, että ne tuhovat sua sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Ne imevät sun aivoja, ja jos et halua kuolla siihen tyhjiöön sun on pakko luoda, unelmoida, leikkiä. Silloin sä leikit koneella, pilkkaat sitä, pysäytät sitä, piirrät jotain sen kylkeen. Jos työtahti lisääntyy sinä sabotoit ja hidastat. Eräässä tehtaassa meidän mieliharrastus oli heittää tavaroita linjalle, jotta se pysähtyisi. Jokaisessa paikassa, joku keksii jotain. Se on eloonjäämiskysymys. Leikit koneen kanssa, leikit muiden työläisten kanssa. Työläiset ovat tosi hauskoja kun ne leikkisästi kiusaavat toisiaan, piiloutuvat koneiden taakse tai estävät niitä työtovereita, jotka tekevät liikaa töitä. Työläisistä, meistä, tulee yht’äkkiä lapsia. Ja kun näen meidät onnellisina, mä ymmärrän, että vallankumouksellisimmat subjektit ovat lapset, erityisesti tyttölapset, koska ne hallitsevat leikin sekä mielikuvituksen. Pienessä tehtaassa asia, jota yleisimmin työläiset sulta kysyvät, jos olet autonomi, on että voisitko esitellä niille jonkun naisen tai sitten ne kysyvät sulta onko sulla pilveä. Pitäisi miettiä miksi. Ne sanovat sulle myös, että pitäisi tehdä vallankumous ja, että siihen tarvitaan konepistooli, no ne sanovat aina näin...ehkä joskus sittenkin. Sitten tulee palkkapäivä ja sun rahat on loppunut kymmenen päivää aikaisemmin. Sun on jatkuvast pakko keksiä tapoja, joilla sä voit elää työn ulkopuolella. Joo ja sitten kulutusyhteiskunta. Me kieltäydymme työstä, mutta silti haluamme uuden auton ja paremman motskarin, toisaalta tiedät, että vaikka tekisit töitä et sä niitä saisi. Miksiköhän riistäjillä on oikeus yleellisyyteen mutta työläisillä ei. Varastaa kilo elintarvikkeita on yhtä oikein kuin varastaa pullo whiskya. Eikö niin? Onko whisky vain riistäjien etuoikeus? Palataan taas niihin varaventtiileihin. Niihin sua pakottavat riistäjät, niihin ovat sua pakottaneet sun vanhemmat. Julkisista kuljetusvälineistä tulee täyttä paskaa tai kallista ja sun on pakko ostaa auto. Ne ei takaa sulle sosiaalipalveluja tai sosiaalisuutta niin sun on pakko perustaa perhe. Et sä jaksa tulla töitten jälkeen kotiin ja olla yksin, syödä yksin, siivota yksin, pestä pyykkejä yksin, olla aina yksin koska, sulla ei ole aikaa ystäville. Työn jälkeen sulla ehkä on vapaata aikaa ja yrität aina nuorena ylittää väsymyksen päästääksesi illalla ulos bailaamaan, tekemään jotain uutta. Mutta minne helvettiin sä meet kun olet aidattu tän kaupungin periferiaan, on kylmää ja sumuista, kaksi kilometria lähimpään kuppilaan ja sit kun sä oot sielä ne katsovat sua oudosti, koska sulla on pitkä tukka tai koska et osta hepoa. Mä on kuullut laulun, joka kertoo siitä, että ihmisten pitäsi mennä kaduille ja tanssia, tutustua toisiinsa, juhlia. Olen vakuuttunut siitä, että jos edes vuodeksi työ ja televisio olisivat kiellettyjä, me voisimme tehdä hienoja asioita. Siksi on olemassa lailliset huumeet, sä et voi elää ilman niitä tässä kaupungissa. Kuvitelkaa esimerkiksi kuukausi ilman kahvia, tupakkaa, piristäviä tai unilääkkeitä, televisiota, autoja tai alkohoolia. Kaikki räjähtäisi, koska ihmiset eivät pystyisi sietämään työtä. Kaupungit ovat helvetillisiä. Ne tuhoavat hitaasti sun suhteen luontoon, et edes huomaa miten vuodenajat vaihtuvat, sitä että on pikkulintuja, että maalla voi olla oma tuoksu, joka on erillainen kuin bensan ja kosteuden haju. Töiden jälkeen ihminen haluaisi tehdä jotain kauniimpaa ja hyödyllisempää: keskustella, tiedostaa, ehkä opiskella, maalata, tanssia, soittaa, näytellä, tehdä käsitöitä, pitää hauskaa. Kuvitelkaa onko tämä mahdollista lähiöissä. Vapaa-aikana sä huomaat, että sä oot vapaa olla pelkkä nolla. Ei mitään. Ei sulla ole vapautta muuttaa maailmaa. Täällä meillä ei ole nykyhetkeä eikä tulevaisuutta. Silti elämä on kaikesta eniten meidän, meidän se on elettävä kokonaan, emme ole vielä hävinneet. Kun sä oot nuori, sulla on elämä edessä, voit miettiä mitä tehdä tulevaisuudessa. Se on ainoa ero aikuisuuteen nähden. Ajattelemme omaa elämää, koska ajattelemme, että se kuuluu meille. Se on halu osallistua kollektiiviseen historiaan, jossa sä yhdessä sun ihmisten, sun kansan, sun luokan kanssa subjektina rakennat jotain. Ihmisen juuret ovat sen omassa historiassa, turha paeta Intiaan, vaikkaikin on totta, että se historia, mitä me haluamme on myös internationalismia. On tosi absurdeja juttuja. Meidän lähiössä ne on ottaneet puistojen penkit pois, koska nuoret menivät sinne istumaan, niille ei ollut tilaa pubeissa, ehkä ne oli friikkejä. No ei se niin paha ole, koska pubissa tylsistyt kuoliaaksi. Oli aika kun kaikki olivat puistoissa. Sitten monia pidätettiin varkauksista, heposta, töitä ei ole. Tietysti hepon suhteessa pitäisi tehdä paljon enemmän. Sen avulla ne kusettavat parhaat tyypit, ne jotka kapinoivat. Jos sä oot työläinen, huumeet ovat ainoa asia, jotka auttavat sua voimaan paremmin tämän kaiken paskan keskellä. Jos olet työtön, huumeet antavat sulle roolin. Jos olet henkilökohtaisella tasolla kohdannut porvarillisten arvojen kriisin hepo, on sulle itsetuho, kollektiivinen tuho, ei ykseyden vaan yksilöllisyyden korostaminen. Hepo on kapitalistisessa yhteiskunnassa täydellinen huume. Se antaa sulle kaiken vaikkakin se ei anna sulle mitään, itseasiassa se antaa sulle joskus kuoleman. Se on yksilöllinen itsensätoteuttaminen versus kollektiivinen toteutuminen, se on pulverin muodossa olevaa kommunismia, siis kommunismin negaatio, joka on valovuosia kaukana siitä. Jos vihollinen ei pystyisi vakuuttamaan ihmisiä siitä, että ne on turhia. Siis jos me aloittaisimme olemaan subjekteja eikä objekteja hepolla ei olisi tilaa enää. Yksinäisyys tekee sinusta myös haavoittuvan. Meidän pitäsi taas muuttaa yksinäisyys yksilön autonomiaksi eli ihmiselämän arvoksi. Samanlaiseksi terpeeksi kuin sosiaalisuus tai solidaarisuus, joka pysäyttää porvarillisen säilyttämisideologian ja neuroosin ja muuttaa kaiken haluksi, nautinnoksi, inhimillisyydeksi. Pitäisi oppia voimaan hyvin yksin voidakseen voida hyvin muiden kanssa, proletariaatin kanssa. Tiedän, että tätä varten tarvitaan todellinen kulttuurivallankumous, liikkeissä, meidän sisällä, naisten kanssa. Me tarvitsemme utopistien armeijan, jotka osaavat elää maanjäristyksen kanssa, jatkuvien ristiriitojen kanssa. Meidän pitäisi muodostaa ruusujen ja vapauden armeija, joka olisi valmis taistelemaan sukupolvien ajan, satoja vuosia, ilman h-hetken illuusioita, ja valmiita kaivamaan rauhallisesti, pitkäjänteisesti ja varmasti pelon ja kapitalismin vuorien alle tunnelia, joka vapauttaisi ihmiskuntaa sekä kollektiivisella, että henkilökohtaisella tasolla. On olemassa Agnes Hellerin kirjoja ja Marxin nuoruuden teoksia (nuorina me tuotamme ehkä paremmin), jotka antavat meille kyvyn ja välineet, joilla ymmärtää tieteellisesti ja rationaalisesti, että on olemassa vapauden valtakunta, jota vastaan asettuu tarpeiden valtakunta. Että on olemassa historia ja esihistoria. Että on radikaalitarpeita, että on leipää ja kommunismin ruusuja. Kirjoja, jotka kertovat mikä on ihmisen yhteiskunta ja mikä voittojen yhteiskunta. Uskon kuitenkin, että kaikkea tätä ei ole tarpeellista määritellä kirjoissa, koska se on meidän sisällämme, jokaisen proletaarin elämässä. Se on samaniakaisesti myös sitoumus elää nykyhetkessä kaikki sen sisältämät ristiriidat, ylittämällä niitä, kohtaamalla päivittäin joki, joka virtaa täynnä uusia ristiriitoja. Palkkatyön köyhyys ja militantti sitoumus muuttaa oman elämän pieniä asioita. Se on prosessi, joka kestää satoja vuosia. Kukaan meistä ei halua myydä onnellisuutta alennetuin hinnoin tai kieltää itseään idologioiden vuoksi. Se on välttämätön prosessi, joka koostuu tappioista, yrityksistä, uusista yrityksistä. Se joka pysähtyy sen virta vie pois. Me lähestymme uskomattomia historiallisia tapahtumia. Jokainen meistä voi päättä, että antaako historian virran viedä mukanaan ja paeta kuin rotat uppoavasta laivasta tai päinvastoin rakentaa, elää todellisuudessa, kollektiivisessa historiassa, joka koostuu monista pienistä ja tuntemattomista päänäyttelijöistä, joka on tehty vapaudesta ja tarpeesta, kovuudesta ja hellyydestä, realismista ja runoudesta. Tämä on minulle ainoa mahdollinen rooli. Utopistina oleminen on pakko, mitä helvettiä me muuten tekisimme tässä maailmassa. Tuntematon autonome työläinen Milanossa, Italiassa, vuonna 1977.