Vaalit? Ei kiitos! "Olemme lähteneet matkaan: eräänlaiselle Meduusan lautalle; pommit putoilevat lautan ympärille, joka ajautuu kohti jäisiä maanalaisia virtoja tai ehkä kohti polttavan kuumia trooppisia jokia, Orinocoa tai Amazonia. Joukko ihmisiä soutaa yhdessä, ihmisiä, jotka eivät välttämättä pidä toisistaan ja jotka tappelevat keskenään ja syövät toisiaan. Yhdessä melominen on jakamista, jonkin asian jakamista kaikista laeista, sopimuksista ja instituutioista riippumatta. Ajelehtiminen, ajelehtimisen liike tai "deterritorialisaation" liike." G.Deleuze Ja me todella ajelehdimme, yhteiskuntamme pakenee työtä ja Valtiota. Silti taas meidän eteen tuodaan pysäyttävää hiekkaa, kari. Vaalit ovat taas edessämme juuri kun kuvittelimme, että emme enää kuulisi tästä helvetillisestä komennosta mitään. Pitäisi esittää teoreettisiä kritiikin elementtejä edustuksellisesta demokratiasta liittyen tuleviin eduskuntavaaleihin. Me tiedämme hyvin, että perinteisesti autonomit eivät ole osallistuneet vaaleihin. Syitä, joilla tätä päätöstä on perusteltu ovat myöskin meidän kaikkien tiedossa. Ne ovat lähinnä liittyneet kieltäytymisestä osallistua toimintaan, jonka tarkoituksena on legitimoida Valtio ja sen elimet, pysäyttää meidän ajelehtiminen. Usein on myös puhuttu huijauksesta tai siitä, että todellisuudessa vaalien kautta ei pystytä vaikuttamaan asioihin. Joskus radikaalivasemmistolaiset ovat taas osallistuneet vaaleihin ja näin esimerkiksi Suomessa aikoo tehdä mm. SKP. Perusteena on esitetty hyötynäkökohta tai poliittinen realismi siis toisaalta halu tuoda omat propagandateemat laajempaan tietoisuuteen ja toisaalta halu saada edes pientä tilaa institutioiden sisällä, jonka avulla tuoda edellä mainitut propagandateemat esille ja/tai saavuttaa tiettyjä minimitavoitteita. Aina on kuitenkin muistettu sanoa miten vaaleihin osallistuminen ei ole pääasia, vaan osa laajempaa kokonaisuutta. Aina on kuitenkin unohdettu sanoa, että kari on kari ja se siitä. Toiset radikaalivasemmistolaiset, jotka eivät itse ole osallistuneet vaaleihin ehdokkaina ovat äänestäneet sellaisten puolueiden ehdokkaita, jotka ovat heidän mielestään olleet pienin paha tai sellaisia, jotka aidosti ovat ajaneet sorrettujen asiaa institutioiden sisällä. He ovat vieneet hiekkamatalikkoon oman lapiollisensa paskaa. Haluaisin tässä kirjoituksessa tutkia lyhyesti edustuksellisen demokratian teemaa postmodernistisesta filosofisesta näkökulmasta, jättämällä siis vanhat propagandalauseet (jotka, kuitenkaan eivät ole arvottomia) pois tästä kontekstista. Kaksi demokratia käsitettä: suora demokratia ja edustuksellinen demokratia Länsimaalainen valtio-oppi, joka syntyi 1600-luvulla perustui lähtökohtiin, jotka akatemioiden vakuutteluista huolimatta eivät olleet absoluuttisia, neutraaleja tai ilman vaihtoehtoa. Länsimaalainen demokratiakäsite, jota meidän on opetettu pitämään ainoana oikeana syntyi Valtion määritelmän kautta, jota ensimmäisenä oli antamassa Hobbes. Käsitteen perustana ja siten Valtion materialisena perustana Perustuslain muodossa oli Hobbesissa absolutismi. Hyvä alku, ehkä paljastava, meidän modernille demokratialle. Käsite modernisoitui Rousseaun kautta, joka toi esille ajatuksen yhteiskunnallisesta sopimuksesta, jonka subjektit vapaaehtoisesti solmivat. Hieman naurattaa aseettomien ja aseellisten, teurastettujen ja pyöveleiden, omistajien ja rääsyläisten keskinäinen vapaaehtoinen sopimus. Ajatussuunta kulminoitui 1800-luvulla Hegelin ajatukseen ja oppiin Valtiosta kaiken yhteiskunnallisen dialektiikan ylimpänä synteesinä. Varmasti hyvä synteesi harvojen näkökulmasta, vittumainen dialektiikka moninaisuudelle. Tähän on lisättävä myös, että tietyntyyppinen marxismi ei ole koskaan vierastanut tätä valtiokäsitettä ja sen mukana kulkevaa Valtiollista toimintaa. Proletaarinen Valtion käyttö lähettää meidät taas takaisin Hobbesin absolutismiin ja niin edelleen ikuisessa paluussa ikuisuuteen, joka haisee verelle, ruudille, hielle ja työlle. Nämä valtaapitävän ideologian ja käytännön posiitiot lähtevät liikkeelle samasta toteamuksesta: yhteiskunnan sisällä vallitsee ristiriita (me kutsumme sitä nimellä luokkaristiriita). Demokratia ja Valtion instituutiot ovat ne välineet, joilla tätä ristiriitaa on mahdollista kontrolloida siten, että yhteiskunta ei tuhoutuisi. Hobbesilaisessa lauseessa ihminen on ihmiselle susi, tämä tapahtuu absolutismin kautta. Free Willy, free Leviathan. Rousseaussa subjektien välisellä vapaaehtoisella sopimuksella, jossa kaikki luovuttavat toisilleen valtaa siten, että se päätyy aina samoihin käsiin. Hauska miten hobbesilainen ihmis-susi taas löytyy ranskalaisestä metsässä susien kasvattamana lapsena. Hegelissä tehtävä toteutuu modernin Valtion kautta, jonka tehtävänä on yössä, jossa kaikki lehmät ovat harmaita kesyttää vaaleata petoa, joka huutaa kostoa omasta maansisäisestä luolastaan. Haistaka paska te ja teidän kirottu eläintarhanne. Länsimaalainen filosofia, myyttisten eläinten kokoelma: valas, susi, lehmä, peto ja ties mitä. Kaikki tämä zoofilia tarkoittaa pelkästään sitä, että yksilöt, jotka yhdessä muodostavat moninaisuuden (tämä on kylläkin määritelmä, joka edellä mainitut eläintieteilijät eivät käytä) luovuttavat ja siirtävät oman valtansa edustuksellisille elimille, joiden tehtävänä on tietyn perustuslain (Konstituution) puitteissa toimia siten, että pelisääntöjä noudatetaan ja siten, että yhteiskunnan sisäiset ristiriidat huomioidaan ja niiden perusteella kehitetään keskinäisessä dialektiikassa ja vuorokaituksessa Valtiota ja yhteiskuntaa. Siis kehittää niiden diktatuuria, joilla on valtaa yhteiskunnassa ja Valtiossa. Tässä positiossa huomionarvoista on se seikka, että yhteiskunta ja Valtio on eroteltu toisistaan. Ne ovat erillään olevia subjekteja, joista jälkimmäinen on edellisen tuottamien ristiriitojen ratkaisu ja synteesi. Rakas Lenin-setä, kuinka lähellä sinun Valtiosi ja vallankumouksesi ovat Hegeliä. Ylösalaisin käännetty Hegel on edelleen se sama Hegel. Dialektiikan ihmeitä. Länsimaalaisessa ajattelussa on kuitenkin ollut myös olemassa toinen ajatussuunta, se kirottu punainen lanka, joka kulkee Machiavellista ja Spinozasta, osittain Marxin kautta, Deleuzeen. Jos dialektinen suuntaus, joka asettaa Valtion keskipisteeksi on määriteltävissä konstituoiduksi (muodostuneeksi ja olemassa olevaksi) vallaksi ja demokratiaksi. Tätä toista suuntausta voimme taas kutsua suoraksi demokratiaksi tai vielä paremmin konstitutiiviseksi (muodostumassa olevaksi ja ei koskaan toteutuvaksi) demokratiaksi. Suuntauksien ero on siinä, että konstitutiivinen demokratia on ihmisten suoran toiminnan seurauksena ikuisesti muodostumassa olevaa demokratiaa ja toinen taas on jo muodostunut ja pysäytetty demokratia, joka toimii tietyn Perustuslain puitteissa. Kuten sanottu konstituoidun demokratian suuntaus on perustunut dialektiikan eli ristiriitaisten intressien yhteensovittamiseen ts. siihen, että subjektit (tai tarkemmin sanottuna historian ainoa subjekti: moninaisuus) on alistettu dialektiikan nimissä hirvittävään valtarakenteeseen. Konstitutiivinen demokratia taas on perustunut ontologiaan eli yhteiskunnallisten subjektien sovittamatomaan muodostumiseen ja kehitykseen. Dialektiikan tulos eli Valtion ja Perustuslain kautta toteutuva ristiriidan nollaaminen on katsottu tästä näkökulmasta ei sovitteluna, vaan väkivaltaisen tekona, joka on pysäyttänyt alistettujen eli moninaisuuden ontologista konstitutiota (muodostumista) ja uuden ikuisesti kirjottamattoman Konstituution (Perustuslain) toteutumista. Konstitutiivinen suora demokratia on ensinnäkin materialistista. Mitään ulkopuolista voimaa, mitään alkua tai väistämätöntä loppua ei ole olemassa (ei edes Jumalan, Valtion tai konstituoidun demokratian muodossa). Pelkästään inhimillinen toiminta on todellista, prosessin alkuunpanevanavoimana, sen toteuttajana ja sen hetkellisenä tuloksena. Toiseksi se on inhimilliseen mieleen, mielikuvitukseen ja haluun perustuva. Kolmanneksi se on yksilöllisyyksiin perustuva eli kollektiivinen, koska moninainen. Neljänneksi ja kaikkien edellisten summana, se on todellisuudessa tapahtuvaa moninaisuuden toimintaa, joka ei ole edustettavissa ja joka toteuttaa pelkästään itseään eli moninaisuuden halua. Tämä suora konstitutiivinen demokratia ei siis voi vaatia mitään ontologian pysäyttämistä Perustuslain, Valtion tai edustuksellisuuden kautta, koska nämä kaikki kieltävät sitä eli pysäyttävät konstitutiivisen prosessin. Valtio, Perustuslaki ja edustuksellisuus ovat elämää korvaavaa kuolemaa. Teollisen aikakauden demokratia käsite. Teollisella aikakaudella konstituoitunut demokratia on yrittänyt sovittaa pääoman ja työn välistä ristiriitaa kapitalistien edun mukaisesti. Koko tämän vuosisadan taistelujen tarina kertoo siitä, miten työväenluokan vaatimukset on pysäytetty ja viety eduskuntaan ja miten sitä kautta on muodostettu valtiomuoto, joka on kulkenut kaikkialla länsimaailmassa nimellä Welfare State. Keskeisinä tämän muodostumisessa ovat olleet työväenluokan puolueet. Näiden puolueiden tehtävä, tahtomatta tai ei, on liittynyt aina taistelevan työväestön saavutetun konstitution pysäyttämiseen ja sen redusointiin Perustulain ja Valtion puitteissa tapahtuvaksi dialektiikaksi. Jos tämä moninaisuus on joskus taistellut hyvinvoinnin puolesta, se ei tarkoita sitä, että se olisi taistellut sen valtiomuodon puolesta, joka oli asetettu pysäyttämään yhteiskunnallisen rikkauden jaon laajentamista. Tämä reformistinen (ja sana reformistinen ei riitä kuvaamaan sitä inhoa, jota tunnen näitä pettureita kohtaan) yritys on onnistunut. Tiettyyn pisteeseen saakka. Se on ollut edellytyts riiston jatkumiselle. Dialektiikka on kuitenkin, jossain vaiheessa katkennut. Meduusaan ajelehtiva lautta on paennut uppoavasta laivasta, lauttaa on rakentanut yksi kokonainen taisteleva sukupolvi kaikkialla maailmalla. Se on paennut Meduusa nimisestä laivasta. Se on paennut pääoman pystyttämistä kuvottavista, haisevista ja savuisista tehtaista. Pelastusvenettä on pommitettu (ja kuinka raasti), sen kyydissä olevia on heitetty haille syötäväksi, petturit ovat kaataneet viimeisten vesipullojen sisältämiä viimeisiä vesitippoja mereen ja täyttäneet ne suolaliuoksella. Meitä on pakotettu syömään toisiamme saadaksemme ruokaa tai palkattua työtä (ja se on ihan sama asia). Silti ajelehdimme. Ajelehdimme pois modernista aikakaudesta. Se on päättynyt ikuisesti ja on tapahtunut siirtymä postmoderniin aikakauteen. Se, että päivä on päättynyt, se, että varjot ovat laskeutuneet, se, että on taas noussut aurinko ei tarkoita sitä, että tämä päivä olisi sama kuin edellinen. Se olisi teille liian helppoa. En käytä tässä yhteydessä käsitettä postmoderni kulttuurikäsitteenä, vaan yhteiskunnalisten luokien välisten suhteiden uutena muotona, jossa keskeisinä ovat ei-materiaalinen, kommunikatiivinen ja tieteellinen työ ja jonka keskeisenä moottorina toimii yhteiskunnallinen autonominen työläinen. Postmodernin aikakauden valtiokäsite. Nykyinen historiallinen vaihe näennäisesti (paremmin sanottuna käänteisesti) osoittaa, että monet piilevät tendenssit ovat toteutuneet. Pääoma on vapautunut työstä. Me olemme huteralla lautalla ja he uppoavassa laivassa. Työ ei ole enää minkään Perustuslain perusta. Tai toisaalta ja tämäkin on ihan sama asia, Perustuslaki perustuu nollaan, tässä tapauksessa nollatyöhön.Tämän seurauksena näyttää myös siltä, että perinteinen jako työväenluokan ja pääoman välillä olisi kadonnut. Näyttää siltä, että yhteiskunnan sisällä ei olisi enää olemassa ristiriitaa. Tämä tarkoitta myös sitä, että perinteisen edustuksellisen demokratian perusta eli dialektiikka on kadonnut. Uusimmissa kapitalistisen valtio-opin virtauksissa - oksennuksen maku tuntuu suussani jälleen kerran - ei puhuta enää erosta yhteiskunnan ja Valtion tai työn ja pääoman välillä. Uusliberalismi ja sen seurauksena muodostumassa oleva sosiaali-liberalistinen käsite- nyt se taitaa tulla ruokatorvea kautta ylös - palauttavat meille maailman, jossa ei ole enää historiaa. Mutta onko tämä kaikki totta? Me emme ole mitään nostalgisten menneiden aikojen jäänteitä, laivalla loukussa olevia rottia, joten käänteisesti tulkiten voimme sanoa, että näin on todella tapahtunut. Mutta käänteisesti. Ei työ ole loppunut, se ei vaan enää tarvitse pääomaa. Jos kapitalismin profeetat kertovat siitä, että pääoma ei tarvitse enää työtä, me taas voimme korostaa elävän työn todellista ja saavutettua autonomiaa, joka ei heitä tarvitse. Yhteiskunta ja Valtio eivät ole enää ajateltavissa dialektisena parina, silti ne eivät ole minnekään kadonneet. Yhteiskunta ei sisällä enää ristiriitoja, koska pääoma on ajettu sen sisältä pois ja sen vuoksi kapitalistisella komennolla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin kieltää yhteiskunnan autonomia ja olemassa olo alistamalla se täydelllisesti ja todellisesti Valtion alle sen ulkopuolelta. Vaalit Jos vaalit ovat olleet viimeisten 100 vuoden aikana yritys sovittaa, sitä mitä ei ole yhteensovitettavissa, nykyisessä kontekstissa vaalit ovat pelkästään symbolinen tapahtuma. Ne eivät legitimoi, ne eivät vie ristiriitaisia intresseja eduskuntaan. Kaikki ristiriita on poistettu. Vaalit ovat täysin turhia. Eduskunnan poliittisten tai taloudellisten päätöksien kehykset on luotu aikaisemmin ja jossain muualla. Globaalirahavirrat ovat ne, jotka asettavat eduskuntien sosiaali- tai talouspolitiikoille rajat. Ylikansalliset komentokeskukset ovat ne, jotka asettavat rajoja poliittiselle päätöksenteolle. Kaikki tämä ennen vaaleja ja vaaleista huolimatta. Postmoderni kertoo myös miksi poliittisten puolueiden rajat ovat kadonneet tai katoamassa. Politiikan päätehtävä ei ole enää edustaa oman luokan tai ryhmän intressejä - nämähän eivät ole enää olemassa - tuottamalla edustajia vaan päinvastoin tuottaa äänestäjiä omille jo määrätyille valtarakenteen edustajille. Kommunikaatio, mediasirkus, on tässä keskeisessä asemassa. Vasemmistopolitiikka ei ole enää (jos se sitä on koskaan ollut) vaihtoehtojen tuomista näyttämölle vaan ja pelkästään vuorottelun esille tuomista. Ero on valtava. Sen opettaa meille Euroopassa vallassa oleva Demokraattinen Puolue. Sosiaalidemokratia on kuollut ja kuopattu. Sen tilalla, rawlsilaisessa mielessä, operoi pelkästään Euroopan Demokraattinen Puolue, joka ei ole muuta kuin klooni USA:laisesta Demokraattisesta Puolueesta. Ja meidän pitäisi valita äänestämällä ei enää vaihtoehdosta vaan vuorottelusta. Ei enää sisällöstä, vaan proseduurista. Elections? No thanks! Mitä tilalle? Sen enemmän järjestelmä näyttäytyy aukottomana, ristiriidattomana ja vaihtoehdottomana, sen enemmän edustuksellinen konstituoitunut demokratia osoittaa oman tyhjiönsä. Tämä kaikki ei voi tehdä muuta kuin palauttaa ajankohtaiseksi konstitutiivisen ja suoran demokratian. Suora demokratia on paikallisissa olosuhteissa kehittyvää uuden yhteiskunnan rakentamista ilman edustuksellisuutta, koska tätä moninaisuutta ja sen tuottamaa rikkautta kukaan eikä mikään voi edustaa. Valtaapitävien teoreetikot puhuvat paljon uusista Perustuslaeista, jotka rakentuisivat paikallisuuteen, paikallisiin yhteisöihin. Samanaikaisesti he myös piirtävät hahmotelmia uudesta Euroopan tai peräti maailmanlaajuisesta Perustuslaista. Onnettomia yrityksiä massojen konstitutiivisen ja tuhoavan voiman edessä. Meidän juridinen autonomia ei tarvitse perustuslakeja, jotka sitä pysäyttävät. Juridinen vallankumouksellisuus on osa prosessia, jota ei voi eikä saa pysäyttää, ja jota kukaan ei kykene edustamaan. Vaalien aktiivinen sabotointi on jokaisen kansalaisen oikeus ja velvollisuus. Äänestäminen tai ehdokkaaksi asettautuminen on yhteiskunnallisen konstitutiivisen suoran demokratian sabotaasia. Ja sitä tuskin Spinoza olisi hyväksynyt... Sabotoida miten? Meitä ei kiinnosta rakentaa kampanjoita vaaleja vastaan. Meitä ei kiinnosta osallistua rituaaliin edes sen kieltäjinä. Silti me voimme muistuttaa - pahimpana painajaisena - kun tämä suuri näytelmä on lähdössä käyntiin ja slloin kuin se toteutuu siitä, että on olemassa konstitutiivinen voimaa, joka ei toteudu neljän tai kuuden vuoden välein. Me voimme tuoda kadulle tai torille sen ikävän muistutuksen, että kuukausittain, viikoittain, päivittäin tapahtuu paljon muutakin kuin tämä naurettava farssi. Vaalien aktiivinen sabotointi ei ole sitä mitä, joku uratietoinen poliisitutkija haluaisi kuvitella. Se on paljon vähemmän ja paljon enemmän, se on sitä luokkatietoista toimintaa, jota me teemme päivittäin meidän omilla alueillamme. Historia ei ole päättynyt, itse asiassa se on vasta alkamassa... "Tiedämme, että nykyisin vallankumouksen suurimpia ongelmia on löytää paikallisten taistelujen yhteys lankeamatta takaisin valtioapparaatiin tai puolueen despoottiseen ja byrokraattiseen organisaatioon: sotakone, joka ei synnyttäisi uudelleen valtioapparaattia, nomadinen ykseys suhteessa ulkoiseen, ykseys, joka ei loisi uudelleen sisäistä despoottista ykseyttä" G.Deleuze Ja kuten kaikki nomadiset sotakoneet mekin voimme pysähtyä hetkeksi, vaikka vaalipäivänä, pystyttää meidän nomadisen soppatykkimme sinne minne haluamme ja nostaa ilmaan merirosvolippumme, jossa lukee "ruokaa ei vaaleja". Ja voimme myös nauraa sille, että osaamme purkaa Valtion salaisia alistamisen koodeja käyttämällä ironiaa ja huumoria, pilkkaamalla heidän edustajiaan, muistamalla Deleuzen sanoin, että "on mahdotonta olla nauramatta, kun koodit lakkaavat toimimasta". Ja tämän jälkeen taas ajelehtimaan...