Milano on samanlainen eurooppalainen metropoli kuin monet muut, mutta mitkä ovat ne todelliset mekanismit, joiden kautta monipuolisen tuottavan moninaisuuden lihakset ja aivot taivutetaan pääoman tarpeille? Mitkä ovat ne kärsimykset, ristiriidat ja halut, jotka elävät moninaisuuden eri pirstaleiden sisällä?

Nämä ovat eräitä niistä kysymyksistä, joita asetimme vuosia sitten kun aloitimme metropolitaanisen tutkimuksen.

Monet meistä tulivat edesmenneistä poliittisista kokeiluista — vanhasta 1970-luvun syklistä — toiset olivat aloittaneet poliittisen toimintansa sosiaalikeskuksissa, mutta kaikki me tiesimme, että sekä 1970-luku ja sosiaalikeskukset olivat riittämättömiä niiden yhteiskunnallisten ja tuotannollisten mullistuksien edessä, jotka olivat muotoilleet uudelleen metropolin rakenteen ja erityisesti sen asukkaiden elämät.

Me olimme jo aikaisemmin tuottaneet monia analyysejä näistä muutoksista, ja siksi muutos ei ollut pimeä puoli, joka piti tuoda päivänvaloon. Me halusimme jollakin tavalla päästä syvemmälle, löytää liitokset ja solmukohdat, jotka yhdistävät keskenään nykyaikaiset tuotannolliset ryhmät.

Se Milano, jonka tunsimme menneisyydestä suurten tehtaiden ja tehdastyoläisten taistelujen kautta, oli lopullisesti haudattu. Yrityksien määrä oli moninkertaistunut synnyttämällä loputtomasti pieniä yrityksiä, jotka uivat äärettömästi suuressa rajattomassa meressä. Tässä uudessa Milanossa elämän palaset tulivat taivutetuksi tuotannollisille tarpeille yli muodollisen työajan.

Tässä kontekstissa kokonaiskuva metropolista ja yksinkertainen analyysi tuotannollis-teknisestä rakenteesta muuttuivat vaikeasti toteutettavista myös täydellisen riittämättömiksi. Tämänkaltaisen teknisen rakenneanalyysin pohjalle ei voitu kehittää vakavaa tutkimustyötä, joka olisi ollut hyödyllinen taistelujen ja konfliktin kehittämiselle.

Ensimmäinen tarpeemme oli siis dekonstruoida tuotannollinen rakenne niihin tuhansiin osiin, joista se rakentuu. Päästä fragmentaation sisälle, kuten sekavassa mosaiikissa, jossa yritetään fokusoida yksittäisiä palasia, jotta voidaan määritellä niiden tarkkaa sijaintia ja vihdoinkin määritellä mosaiikki uudestaan kokonaisuudessaan.

Tämä työ vaati välittömasti toimivan ja suoran suhteen rakentamista niihin subjekteihin, jotka olivat tuottavia.

He kertoivat meille työstään, elämästään, tarpeistaan, ristiriidoistaan, haluistaan ja samalla he olivat pakotettuja näkemään itsensä ulkopuolelta. Paljastamaan se mikä yleensä on piilotettu, purkaamaan elämänsä tuhansiin paloihin ja määrittämään heihin itseensä kohdistuvat jatkuvat yritykset haltuunottaa heidän työhönsä, kommunikatiivisuuteensa, suhteidensa rakentamiseen ja affektiiviseen tasoonsa liittyvää rikkautta. Yleensä kertomuksista tuli esille kontrolliyhteiskunnalle ominainen riisto, joka oli hyvin erilainen kuin se, joka oli ominaista vanhoille disiplinaarisille rakenteille: ohuempi, laajeneva, häilyvä, joskus palkitseva, joskus sisällyttävä, joskus poissulkeva, joskus kiinnostava, joskus haltuunottava ja sietämätön.

Tutkimuksemme piti heti kohdata metodologinen ongelma, joka ei ollut toissijainen: analyysimme ei voinut olla pelkästään määrällinen. Sen piti priorisoida laadullinen aspekti. Tämän vuoksi usein enemmän kuin jakaa kyselylomakkeita yritimme rakentaa suoria suhteita tuottaviin subjekteihin haastattelujen ja kertomuksien kautta. Myös siellä missä olimme jakaneet kyselylomakkeita (Italtel ja McDonald's) ensin haastattelimme työntekijöitä voidaksemme ymmärtää mitä kysyä.

Ihmisten välisen suhteen rakentaminen oli siis keskeistä tutkimustyössä ja suhteet eivät ole koskaan yksisuuntaisia. Me itse olemme muuttuneet tutkimustyön aikana: monissa tapauksissa mielikuva, joka meillä oli tietyistä tilanteista, on muuttunut täysin, koska tutkimus ei voi eikä saa olla omien analyysien oikeutusta. Sen on autettava ymmärtämään todellisuutta erityisesti voidakseen asettaa ennakkoehtoja sen muuttamiselle. Tutkimus ei siis ole valokuvaamista, päinvastoin se on kaikista dynaamisimman muutoksien taiteen lapsi. Tutkimus on siis verraton biopoliittisen toiminnan väline, joka toisaalta yrittää dekonstruoida tuotannolliset rakenteet voidakseen tulkita monimutkaisuutta ja toisaalta yrittää uudelleenkasata subjektiivisuuksia tarjoamalla näille välineitä, jotta nämä pystyisivät tiedostamaan olemassaolonsa ja muutosjännitteet, jotka siihen liittyvät.

Fordismin aikakaudella työläisellä oli sellaisia paikkoja ja hän eli sellaisissa yhteisissä olosuhteissa, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden tunnistautua kollektiiviseksi subjektiksi. Nykyisin — pirstaloitumisen aikakaudella — moninaisuus atomisoituu, dekonstruoituu, se on tottunut elämään yksilönä, se on epäluuloinen ja spesifi, kykenemätön näkemään riiston eri momentteja ja siksi tuotantosykliä kokonaisuudessaan (korkeintaan subjekti ymmärtää riiston, joka sisältyy muodolliseen työhön). Taistelussa on valtava epäsuhde: vahvat ja hämärät viholliset haltuunottavat sinun elämääsi, ja sinä olet yksin hyväksymässä tätä imperiaalista normaaliutta, jonka sanotaan olevan sinulle ainoa ja luonnollinen vaihtoehto.

Tutkimuksen haaste on siinä, että se yrittää murtaa tätä kontrollin dynamiikkaa ja löytää moninaisuudesta yhteisiä piirteitä, ei käyttämällä keinotekoisia poliittisen homogenisoinnin operaatioita, vaan ymmärtämällä erilaisuuksia ja yhteisiä piirteitä. Tänään tutkimukset jatkuvat. Eräät haastattelut, kertomukset ja lomakkeet löytyvät internet-sivuiltamme (http://www.ecn.org/gruink), mutta me emme voi sanoa, että tutkimustyö olisi päättynyt, päinvastoin se on avoin ja jatkuvassa evoluutiossa.

Viime aikoina olemme puhuneet paljon työpaikkojen sisäisestä koulutuksesta ja koulutuksesta yleensä. Ne ovat jatkuvia ja koko elämää koskevia. Koulutus on keskeistä, koska se sijoittuu sille veteen piirettylle viivalle, joka erottaa tietojen kollektiivisen muodostamisen sen kapitalistisesta käytöstä.

Tällä hetkellä on mahdotonta vetää valmiita johtopäätöksiä siitä tutkimustyöstä, jota olemme tähän asti tehneet, mutta eräät yhteiset piirteet moninaisuudesta alkavat hahmottumaan.

Koulutuksen lisäksi kaksi seuraavaa ovat ne aspektit, jotka koskevat, vaikkakin usein eri tavalla, kaikkia tuotannon moninaisia subjekteja: a) toimeentulo, josta tulee yhä epävarmempi ja riittämättömämpi; sekä b) aika, joka on yhä vähemmän vapaa. Myös ne, joilla on hyvät palkkatulot, vaikka heilläkään ei ole varmuutta palkan suhteen tulevaisuudessa, on suljettu sen työsyklin sisälle, joka ottaa heiltä pois rajoittamattoman määrän aikaa.

UNIVERSAALI EHDOTON KANSALAISTULO

Miten muuttaa moninaisuudesta löydetyt yhteiset piirteet biopoliittisiksi poluiksi ja yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi? Ei ole sattuma, että 1970-luvun alussa työläisten suuret taistelut vaativat, että palkka oli irrotettava tuottavuudesta. Nykyisin, arvioimalla niitä muutoksia, jotka ovat tapahtuneet tuotannossa, on keskeistä vaatia toimeentuloa, joka olisi irrallaan työstä.

Mutta mitä universaali ehdoton kansalaistulo oikein on? Se on rahamäärä, joka on riittävä elämiseen, ja joka annetaan kaikille: sekä niille, jotka ovat töissä että niille, jotka eivät työskentele. Universaali toimeentulo, koska se on annettava jokaiselle ihmiselle riippumatta siitä missä hän asuu tai missä hän on syntynyt. Ehdoton, koska se on totaalisesti erotettu työstä tai joistakin muista ehdoista.

Vaikkakin universaalisuuden käsite on tyhjentävä, meidän on hetkeksi pysähdyttävä miettimään kansalaisuuskäsitettä, jota yleensä ei ole totuttu yhdistämään asumiseen tietyllä alueella tietyllä hetkellä, vaan vallitsevaan juridiseen käsitykseen, joka perustuu oikeuksien siirtymiseen veren perinnön kautta tai pitkän asettumisen kautta (esim. viisi vuotta tai enemmän) tietyssä maassa.

Mutta mitkä ovat ne tekijät, jotka tekevät kansalaistulosta niin tärkeän vaatimuksen? Ensimmäinen on varmasti humanistinen tekijä: jokaisella ihmisellä on oikeus elää arvonsa mukaisesti pelkästään sen vuoksi, että hän on olemassa, riippumatta siitä onko hänellä työ tai onko hän syntynyt tietyssä paikassa. Toinen tekijä on syndikalistis-vaatimuksellinen. Nykyisin voitto ja riisto ylittävät muodollisen työajan ja sisällyttävät koko meidän elämisen aikamme, meidän suhteemme, meidän affektimme, kommunikaatiomme, kulutuksemme; yksinkertaisesti sanottuna tästä ajasta meille ei makseta mitään. Kansalaistulo on siis myös eräänlainen palkka sille laajalle venyvälle ajalle, joka ylittää muodollisen työajan. Tämän lisäksi se, että kansalaistulolla murretaan sidos, joka tekee työstä ainoan toimeentulon lähteen, tarkoittaa käytännössä, että leikataan pois juuria myöten se mikä nykyisin näyttää olevan keskeisin kiristyksen muoto, jolla pakotetaan suurin osa ihmiskuntaa, pohjoisessa ja etelässä, hyväksymään yhä pienempiä palkkoja ja yhä kapenevia oikeuksia voidakseen tienata edes vähän. Kansalaistulon vaikutukset kykenevät pysäyttämään globaalin kilpajuoksun palkkatulojen alentamiseksi.

Viimeisin ja varmasti ei vähiten tärkeä vaikutus koskee aikaa. Vaatia toimeentuloa, joka ei ole riippuvainen työstä, on myös osa antropologista ja kulttuurista taistelua, joka materiaalisuuden tuolla puolen asettaa perusteet ihmiskunnan vapauttamiselle työstä, mikä tapahtuu vapauttamalla aikamme voidaksemme tehdä jotakin muuta.

Taattu toimeentulo mahdollistaisi lyhyemmän työn tai olemattoman työn, ja mahdollisuuden rakentaa muuta, ilman jatkuvaa toimeentulokiristystä. Loppujen lopuksi nykyisin pääoman loismainen luonne on selvempi kuin koskaan aiemmin: moninaisuuden materiaalinen, älyllinen, yhteiskunnallinen, ihmissuhteita rakentava, kommunikatiivinen ja affektiivinen työ on se joka tuottaa rikkautta. Pääoma pelkästään komentaa, kontrolloi ja ohjaa tätä tuotannollista mahtia valinnoilla, jotka usein ovat tuhoisia suurimmalle osalle ihmisistä ja planetaariselle ekojärjestelmälle, ainoana päämääränään taata oma henkiinjääminen ja imperiaalinen komento.

Rakentaa muuta tarkoittaa ottaa haltuun tämä tuotannollinen rikkaus, asettaa kysymyksiä siitä mitä, miten, missä, koska ja kuinka paljon tuottaa, myös bio- ja ekotarpeiden näkökulmasta. Se tarkoittaa siis yhteiskunnallisen yhteistyön voiman vapauttamista kapitalistisesta vallasta ja imperiaalisesta komennosta. Kansalaistulo siis viittaa tämän toisen rakentamiseen, avaamalla samalla materiaalisia mahdollisuuksia sen toteuttamiselle.

Mutta kenen on maksettava kansalaistulo? Tämä on varmasti usein asetettu kysymys, johon ei voi yksiselitteisesti vastata. Ainoastaan todellisten liikkeiden rakentaminen voi antaa vastauksen tälle kysymykselle. Tekeytyä pääoman kirjanpitäjiksi, etsiä järjestelmästä yhteensopivuuksia, eivät ole asioita, jotka kuuluisivat meille. Liikkeille kuuluu oikeuksien vaatiminen, toimeentulon vaatiminen ja korkeintaan me voimme tuoda esille, että tällä planeetalla, pankeissa ja pörsseissä rikkautta kiertää erittäin paljon, ja että tämä rikkaus tänään kuuluu pienelle ryhmälle, kiitos monien riiston ja kuoleman.

Tietysti se miten yksi tai monet taistelut toimeentulon puolesta artikuloituvat, on asia, joka palauttaa meidät takaisin tutkimukseen, sen tuloksiin, sen kysymyksiin, ja juuri tällä tasolla tutkimus ja taattu toimeentulo kulkevat käsi kädessä.

LIIKKEEN MUODOT

Rakentaa yhteyksiä moninaisuuteen ja moninaisuudessa tarkoittaa vanhan ongelman asettamista: organisaatiokysymystä. Ei ole sattuma, että Italiassa tämä keskustelu on koskemassa myös Genovan jälkeistä toisenlaisen globalisaation puolesta taistelevaa liikettä.

Vanhat ideologiseen ryhmään tai puolueeseen sidotut organisaatiomuodot ovat kuluneet loppuun, samoin kuin käsitteet etujoukko, massa ja edustettavuus. Organisaatiomuotoja pitäisi ajatella tuottavien subjektien tarpeista eikä poliittisen luokan ja sen sisaisistä sovitteluista lähtien.

Erityisesti moninaisuudelle kuuluu peruspiirteenä se, että se on pirstaloitunut ja jakaantunut tuhanteen yhteiskunnallisen yhteistyön eri tasoon, ja että sitä kontrolloi sen biotuotannollisessa prosessissa pääoma. Olkoon organisaatiomalli mikä tahansa, se ei voi perustua yksimielisyyteen, koska olosuhteet, tunteet, kielet ja tarpeet, jotka kulkevat moninaisuuden läpi, eivät ole yksisuuntaisia. Erilaisuus on siis lähtökohta kuten myös itsensä tunnistaminen omassa yksilöllisyydessään ja yhteisten piirteiden etsiminen ovat välttämättömiä yhteisen polun rakentamiseksi. Siksi liike ei nykyisin voi olla muuta kuin monimuotoinen, avoin yksilöille ja kollektiivisille subjekteille. Sen pitää sisällyttää eikä edustaa, koska siinä on sen voima. On tultava ulos ryhmien välisestä logiikasta, hegemoniaoperaatioista, organisatoorisista traditioista, joita olemme saaneet perinnöksi menneiltä vuosilta, ja keksiä uudestaan uusia organisaatiomuotoja kiinnittäen huomiomme moninaisuuteen. Spektaakkelimaisten tapahtumien politiikka, edustavuuden leikit, ovat usein herättäneet suurta kiinnostusta liikkeitämme kohtaan. Kuitenkin Genova ja sen jälkeinen median hallinta, joka on ollut aivoton ja valheen varjostama, on tuottanut uusia tarpeita. Se on todennäköisesti murtuma, joka tulee syvenemään, ja joka joka tapauksessa palauttaa kommunikaation suoraan liikkeiden hallintaan ja asettaa keskeiseksi tarpeen olla sulkeutumatta, ja avautua sekä haltuunottaa, ei välitetty, vaan välitön suhde yhteiskunnallisiin subjekteihin.

Juuri tämä on toinen keskeinen solmukohta debatissa. Ei ainoastaan siksi, että on tarpeellista keskustella kommunikaatiovälineistä, kielten moninaisuudesta, mutta erityisesti, koska se tarkoittaa moninaisuuden keskeisen ongelman kohtaamista: kommunikaatio. Siirtyä informaatiosta kommunikaatioon tarkoittaa siirtyä yksisuuntaisesta teosta vastavuoroisuuteen. Kommunikaatio on vaihtoa, suhteiden solmimista, informaatiota ja tunteita, joissa kaksi tai useampi subjekti vuorovaikuttaa. Kommunikaatiota ei voida redusoida intellektuellin ja yhteiskunnallisen subjektin tai viisaan etujoukon ja tyhmän subjektin suhteeksi. Kommunikaation kautta opimme ja kasvamme yhdessä.

Paolo Punx