Johdanto
Maurizio Lazzarato: Immateriaalinen työ
Antonio Conti: Tutkimus poliittisena metodina
Paolo Punx: Milano, työläistutkimus ja universaali ehdoton kansalaistulo

Johdanto

Tämän artikkelikokoelman tarkoituksena on toimia ensinnäkin jälkiteollistuneen tuotantorakenteen ymmärtämisen helpottajana sekä toiseksi menetelmäoppaana tuotanto-olosuhteiden tutkimiseen ja niihin liittyvien kamppailujen tuottamiseen. Pakettimme rakentamisprosessi liittyy Münchenissä 18.-21.10.2001 järjestetyn Make-world -festivaalin (http://make-world.org) yhteydessä pidettyyn "Immateriaalinen työ" -paneeliin, jossa alustajina toimivat juuri kokoelmamme artikkelien kirjoittajat Maurizio Lazzarato, Antonio Conti ja Paolo Punx. Vaikka kaikki nämä kirjoitukset ovat peräisin Italiasta, uskomme että näillä kokemuksilla on laajempaa relevanssia ja arvoa, siis että ne koskettavat muitakin alueita. Tämän johdannon tarkoituksena on selventää artikkelien käsitteitä sekä täsmentää artikkelien asiayhteys.

Käytämme käsitettä "metropolitaaninen" koska kaupungistuneissa yhteiskunnissa metropolit ovat keskeisiä tuottavuuden ja toimeliaisuuden paikkoja, nykyajan monitasoisia tehtaita. Siinä missä maatalous ym. perinteiset elinkeinot ovat automatisoituneet ja kun ne vaativat yhä vähemmän työvoimaa, rikkauden tuottaminen keskittyy metropoleihin, jotka eivät alueina ole yhtäpitäviä kansallisvaltioiden kanssa, vaan sekä murtavat kansallisvaltiollista valtaa niiden sisäisesti että verkostoituvat muiden metropolien kanssa kansallisvaltioiden rajojen ylitse.

Metropoleissa tapahtuva työ on usein "immateriaalista". Tällä käsitteellä viittaamme niihin tuotannossa tapahtuneisiin muutoksiin, jotka ilmenevät informaation, kommunikaation ja affektien korostuneena osallisuutena koko tuotannon kentän kudoksessa. Tämä ei merkitse ainoastaan tuotteita itseään tai niiden mahdollistamia asioita, vaan myös niitä suhteita ja järjestelyitä, joiden kautta tuotanto tapahtuu, ja siten kaksijakoisuudet kuten manuaalinen/henkinen ovat tulleet auttamattoman vanhanaikaisiksi. Älystä on tullut yhä tärkeämpi työn piirre jälkiteollistuneena aikakautenamme, jona vaikuttaa siltä, että kommunikatiivisuutta ja yhteistyökykyä vaaditaan jokaisessa tehtävässä. Fyysinen suorite on työn sisällössä pienenevä ominaisuus, kun edellytetään asioita kuten oma-aloitteisuus ja luovuus.

Luonnollisesti nämä kysymykset liittyvät myös talouden kansainvälistymiseen, maailmanlaajuisten tuotannollisten voimien keskinäisriippuvaisuuteen. Sattumanvaraiset — tai pikemminkin hyvin monesta tekijästä riippuvat — olosuhteet ovat osa yhteiskuntiamme, ja vaikuttaa mahdottomalta matkata takaisin teollisen palkkatyöyhteiskunnan varmuuteen (joka sekin sisälsi lama-aikoja ja muita vaikeita vaiheita). Kyse on myös siitä mielenkiintoisesta seikasta, kuinka käy hyvinvointiyhteiskunnan, kun hyvinvointivaltion ja fordismin perinteinen kytkös on katkennut.

Kun puhumme kontingenssista, meidän on olennaista puhua myös joustavuudesta, subjektien tuottavuuden "kytkemisestä" ja "poiskytkemisestä" (käsitteitä jotka sopivat hyvin koskettamaan korkean teknologian yhteiskuntiamme, myös niiden vallan teknologioiden merkityksessä jotka tuottavat subjekteja). Tällä on monta aspektia. Toisaalta se tarkoittaa, että ne joilla on työ, kohtaavat vaatimuksia olla joustava yrityksen tarpeiden mukaan, koskien sekä työaikaa että työtehtävien laatua. Niinpä epäsäännölliset työtunnit ja vaihtelevat vuorot ovat osa työelämän todellisuutta siinä missä jatkuva itsensä ja osaamisensa kehittäminenkin. Työsopimuksia tarjotaan vain vähäksi aikaa, jotta "ongelmia" (työnantajan näkökulmasta) kuten korkeampia palkkoja tai sosiaaliturvakuluja voidaan välttää. Joustavuus tarkoittaa siis myös epävarmuutta tulevaisuudesta ja toimeentulosta.

Joustavuus koskettaa myös niitä joilla ei työtä, sillä heidän vähäiset työmahdollisuutensa ovat lähinnä satunnaisia töitä (ja siten palkkatulotkin ovat satunnaisia). Heidän asemassaan, tässä palkkatyöyhteiskunnassa, työttömyys saattaa tarkoittaa myös kasvavia mielenterveys- ja itsekunnioitusongelmia, kun nämä ihmiset kokevat etteivät pysty täyttämään täysinäisen ja itsestään vastuullisen tuotantoon osallistujan mallia. Nykyisessä puheessa "vastuullisuudesta" yksilön elämänprojekti onnistutaan näyttämään prosessina, jossa tämä tulee vähitellen rationaalisemmaksi, kantaa yhä enemmän hyödyllisiä piirteitä jne. Näin elämänhistoria saadaan näyttämään yksilön kasvun ja kehityksen kuvaukselta — siispä joustavat tehtävät työhistoriassa ovat vain todiste loppuunsaattamattomasta, epätäydellisestä kehityksestä yksilönä, ja kyseessä on tilanne, jonka on aiheuttanut erilaisten kykyjen tehokas mittaaminen, toisin sanoen vapaa kilpailu.

Voimme sanoa, että epävarmistaminen ja joustavuus ovat vallan teknologioita. Jälleen yksi vallan teknologia lisää on tapa, jolla tiimityö — tämä hyvin muodikas käsite nykyään — esitetään tuotannon itseorganisaationa, vaikka saattaa olla, että se on pikemminkin itseorganisaatiota annetuissa rajoissa ja velvoitteissa, kulujen rajoittamisen ja kasvavan tehokkuuden itseorganisaatiota. Lisäksi tuotantoprosessin teknologinen tarkkailu saattaa tuntua työntekijöistä siltä, että he ovat laskennallisen kontrollin kohteita. Itse asiassa koko tämä kasvavan kommunikatiivisuuden ja tehokkaamman yhteistyön kuvio tuottaa monissa työntekijöissä huomattavia paineita sekä tunteita siitä, että työnantaja on onnistunut nappaamaan yhä suuremman osan heidän ajastaan ja tuottavuudestaan. Immateriaalisen työläisen henkinen paine syntyy siitä, että aivojen rajallinen, materiaalinen kapasiteetti törmää äärettömiin informaation syöttämisen vaatimuksiin.

Vaikka joustavuus ja immateriaalinen työ tarjoavatkin pääomalle tapoja tuottaa lisäarvoa, juuri niissä piilee toimeentulon kannalta myönteinen mahdollisuus. Tätä osoittaa esimerkiksi kolmannen sektorin kasvava merkitys: se työllistää huomattavan määrän ihmisiä niin kulttuuri- kuin sosiaalialoilla. Tähän työhön, joka on usein vapaaehtoista sekä epämuodollista, ei liity niin suuria tehokkuuden vaatimuksia, mutta silti se voi olla merkittävällä tavalla rikastuttavaa yksilöille ja yhteisöille. Kolmas sektori, eräänlaisena välimuotona, on mahdollisuus sosiaalisuudelle ja solidaarisuudelle ilman kansallisvaltion tai markkinoiden väliintuloa. Toisaalta älyn nouseminen yhä keskeisemmäksi tuotantovoimaksi tarkoittaa sitä, että pääomasijoituksen merkitys pienenee, mikä entisestään parantaa kolmannen sektorin kasvun mahdollisuuksia.

Vaikka joustavuus vaikuttaakin siis sekä yritysten että tuottavien subjektien intressiltä, kyse ei ole symmetriasta vaan paradoksista. Ero on joustavuuden sisällössä, kyse on siitä kenen tarpeita se tottelee. Yksi vastaus tähän paradoksiin on taattu toimeentulo, elämiseen riittävän tulon takaaminen kaikille kansalaisille tuottavuudesta riippumatta. Tämä tarkoittaisi automatisaation tuomien myönteisten vaikutusten jakamista, ja samalla se on vastaus tilanteeseen, jossa subjektin tuotannollisen ajan täsmällinen mittaaminen on mahdotonta. Voiko kukaan kytkeä aivonsa pois päältä niin kauan kuin on elossa, ja entäpä se kaikki uusintava, usein kollektiivinen, työ jota teemme varsinaisen tuotantoajan ulkopuolisesti? Lisäksi globalisaation aikakaudella taattua toimeentuloa ei voi irrottaa kansalaisuuden uudelleenmäärittämisestä ja siitä, että vapaan liikkumisen (tai paikoilleen jäämisen) tulisi olla keskeinen inhimillinen perusoikeus. Taatun toimeentulon kysymystä ei aseteta yritysten tarpeista käsin joustavan jälkiteollisen tuotannon ja teollisen palkkatyöyhteiskunnan välille, vaan se asetetaan aivan toisenlaisen polun määrittämiseksi.

Tässä kontekstissa on tärkeää korostaa, että tuotannon metropolitaanisilla alueilla tapahtuneet muutokset eivät johdu vain teknologisesta kehityksestä ja automatisaatiosta, vaan ne ovat myös yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta. Fordistinen työn malli tuhoutui myös niiden taistelujen vaikutuksesta, joita fordistiset työläiset toteuttivat: lakot, sabotaasit, poissaolot, tehtaiden valtaukset ym. menetelmät (aiheesta lisää ks. esim. "Operaismo-suuntauksen historia", http://www.ecn.org/finlandia/autonomia). Juuri murtumia tuottavien subjektiivisuuksien näkökulmasta on tärkeää puhua metropolitaanisesta tutkimuksesta, sekä tuotanto-olosuhteiden selvittämiseksi, ymmärryksen kasvattamiseksi muutosmahdollisuuksista että työvälineiden antamiseksi tähän muutokseen. Tutkimus on siten poliittinen metodi, ei näennäisobjektiivinen laskennallisuuden väline. Kyse ei ole ylhäältäpäin tapahtuvasta havainnoimisesta ja johtamisesta, vaan vuorovaikutuksellisesta ja kommunikatiivisesta prosessista (aina esitutkimuksellisesta vaiheesta lähtien), jossa tuottavat subjektit hallitsevat mahdollisimman paljon itsensä tutkimista sekä kamppailujen tuottamista. Taakse ovat jääneet oletukset yhtenäisestä työväenluokasta, sillä nykyään kohtaamme fragmentaarisia tuottavia subjektiivisuuksia, joista monet haluavat jättää taakseen palkkatyöyhteiskunnan pakot ja paineet.

Täsmentääksemme taisteluja tuottavien subjektiivisuuksien näkökulmaa metropolitaanisen tutkimuksen menetelmällisen esiinnostamistamisen kannalta, nostamme esiin kaksi seikkaa. Ensinnäkin elämme vaihetta, jossa globaalisti rakentuneen suvereniteetin valtakäytännöissä on havaittavissa selkeä autoritaarinen käänne. Toimenpiteet huippukokousten yhteyteen mielenosoituksia ja tapaamisia mobilisoineita tahoja ja ihmisiä kohtaan ovat saavuttaneet huomattavan väkivaltaisen vaiheen, mielivaltaisine kansalaisoikeuksien eväämisineen sekä niitä takaavien sopimusten mitätöimisineen. Nämä toimenpiteet eivät ole kohdistuneet ainoastaan mellakointiin pyrkineihin tahoihin, vaan myös rauhanomaiseen moninaisuuteen. Luonnollisesti autoritaarinen käänne liittyy myös 11.9.2001 tapahtuneiden terrori-iskujen seurauksiin, poikkeustilan asettamiseen ja "vihollisten" löytämiseen hinnalla millä hyvänsä. Toiseksi metropolitaaninen tutkimus menetelmällisenä valintana liittyy mainittujen mobilisaatioiden piirteenä toistaiseksi olleeseen kyvyttömyyteen mennä "tuotannon sisään", kyvyttömyyteen kehittää antagonismeja tuotannollisten yhteistyön voimien piirissä. Tässä tilanteessa metropolitaaninen tutkimus merkitsee taistelujen juurruttamista, tosin liikkuvuuden mahdollistavalla tavalla, yhteiskunnan uusintamiseen ja ihmisten elämän kannalta keskeisiin kysymyksiin kuten toimeentuloon ja ajankäyttöön.

Artikkelien lyhyet esittelyt

Kokoelmamme artikkeleista Maurizio Lazzaraton "Immateriaalinen työ" perehdyttää meidät kyseisen käsitteen käyttämisen perusteisiin. Lazzarato korostaa, että vanhat jaottelut ideoimisen ja toteuttamisen tai luovuuden ja työn välillä menettävät merkitystään sen työn luonteen muutoksen myötä, jossa työ voidaan määrittää kapasiteetiksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistyötä, kun nämä jaot ylitetään työprosessin sisäisesti. Sama koskee perinteisiä tuottamisen ja kuluttamisen jaotteluja: kuluttamisen osaksi tulee kommunikaatio, jonka kautta kuluttaja puuttuu aktiivisesti tuotteen rakentamiseen. Keskeistä on myös se, että tässä uudessa työn vaiheessa työläisten odotetaan tulevan aktiivisiksi subjekteiksi erilaisten tuotannon osien koordinoinnin suhteen: kollektiivisesta oppimisprosessista tulee tuottavuuden ydin. Tämä ei tarkoita antagonismien katoamista, sillä vaatimuksena on tilanne, jossa komento asustaa subjektin sisällä sekä kommunikatiivisen prosessin sisällä. Immateriaalisella työllä on taloudellista arvoa, mikäli se kykenee tuottamaan innovaation, tuotannon ja kulutuksen suhteen: työ ei tuota ainoastaan hyödykkeitä, vaan pääomasuhdetta. "Tuottavat yksiköt" ovat usein pienikokoisia ja ne organisoituvat erityiseen tehtävään liittyviksi projekteiksi; kun tehtävä on hoidettu, sykli purkaantuu verkostoihin ja virtoihin, jotka tekevät mahdolliseksi sen tuotannollisten kapasiteettien uusintamisen ja rikastuttamisen.

Antonio Contin "Tutkimus poliittisena metodina" pyrkii purkamaan oletuksia tieteellisen tutkimuksen objektiivisesta luonteesta ja tuottamaan sille antagonistisen subjektiivisuuden sekä suhteiden rakentamisen sisältöä. Conti käy käsiksi työläistutkimuksen "arkeologiaan" kahden esimerkin kautta, sekä Marxin vuonna 1880 tehdastyöläisille tekemän kyselylomakkeen että 1960-luvun alun Quaderni Rossi -lehden analyysien kautta, jotta näiden kokemusten rikkaus olisi mahdollista kääntää nykyolosuhteisiin. Quaderni Rossin mukaan onnistuva tutkija antaa työläiselle mahdollisuuden suhtautua kriittisesti omaan asemaansa, ja toisaalta tutkija tuottaa — yhdessä työläisen kanssa — välineitä ulospääsyyn passiivisuudesta, itsensä rajoittamisesta, työtehtävään sulkeutumisesta ja riistosuhteesta. Conti käsittelee myös tutkijan kohtaamia vaikeuksia, kuten epäluuloa (sekä yhteiskuntatieteitä sinänsä kohtaan että pelkästään kirjallista julkaisua varten tietoa tuottavaa tutkijaa kohtaan). Tutkimuksen ensimmäinen vaihe on juuri tämän epäluulon ylittäminen, toinen on taustatutkimus keskustelumateriaalien saamiseksi ja kolmas on suoritusvaihe, jossa työläiset tekevät itsetutkimusta, joka juurtuu itseorganisaatioon ja taisteluihin.

Jos Conti käsittelee työläistutkimusta sen arkeologian opetusten kääntämisen kautta, Paolo Punxin "Milano, työläistutkimus ja universaali ehdoton kansalaistulo" sen sijaan käy käsiksi jälkiteollisen ajan metropolitaanisen tutkimuksen kokemuksiin erään erityistapauksen välityksellä. Taustatutkimuksellisen vaiheen kautta milanolaisessa metropolitaanisessa tutkimuksessa selviää jälkiteollisen proletariaatin pirstaloituneisuus sekä sen kokemukset itseensä kohdistuvista yrityksistä haltuunottaa työhönsä, kommunikatiivisuuteensa, suhteidensa rakentamiseen ja affektiiviseen tasoonsa liittyvää rikkautta. Punx esittää, että moninaisia elämäntilanteita jäsentävät keskeisesti kaksi aspektia: aika ja toimeentulo, ja että näihin aspekteihin liittyvään epävarmistamiseen sekä vapauden vähentämiseen voidaan tarjota vastaukseksi taattua toimeentuloa, tilanteessa jossa voitontavoittelu ylittää muodollisen työajan. Punx käsittelee myös toimeentuloa ja toisenlaista globalisaation sisältöä vaativan liikehdinnän muotoa ja nostaa lähtökohdiksi erilaisuuden sisällyttämisen sekä kommunikaation itsehallinnan.