Naamioiden taakse on kätketty Meksikon todellinen rikkaus 1. tammikuuta 1994 kommandopipoihin ja punaisiin huiveihin pukeutuneet zapatistit saapuivat Chiapasin sydämessä sijaitsevaan San Cristobalin kaupunkiin, ja aseistettuina ottivat haltuunsa kaupungintalon. Keskustan kadut olivat täynnä ihmisiä, hälinää, hämmästystä. Esiinmarssissaan San Cristobalin keskusaukiolle varakomentaja Marcos totesi: "He voivat kyseenalaistaa keinomme, mutta eivät syitämme". Zapatistit naamioineen kansoittivat San Cristobalin kadut kahdeksi päiväksi, minkä jälkeen he vetäytyivät hiljaisuudessa takaisin viidakkoon. Seuraavana aamuna, kun San Cristobalin asukkaat heräsivät, armeijan taisteluhelikopterit kiertelivät kaupungin yllä; armeija oli saapunut kaupunkiin jäädäkseen. Varsinaiset "viralliset" taistelut kestivät ainoastaan puolitoista viikkoa, jonka jälkeen alkoivat "neuvottelut", joiden loppua eikä tulosta näy. Valtion yhdenpuolisten neuvotteluiden jälkeen zapatistien liike on palannut illuusioista maanpinnalle. Liian moni rauhansopimus on allekirjoitettu rikottavaksi taas uudelleen ja uudelleen. He siis vetivät naamion kasvoilleen, jotka jo liian kauan olivat olleet tuntemattomat maalleen, tullakseen huomatuiksi, muistuttaakseen valtiota olemassaolostaan. Naamio antoi heille identiteetin, konkreettiset kasvot, jolta hallitus ei enää voinut ummistaa silmiään. Historia oli saanut toistaa itseään jo liian kauan. Niistä joita espanjalaiset sortivat, on nyt tullut sortajia. Alkuperäiskansa on ajettu nurkkaan, josta sillä ei ole muuta ulosmenotietä kuin tämä. Ei sen enempää oikeutettu, kuin valtion toimetkaan joidenkin tahojen mielestä, mutta sitä enemmänkin oikeutettu siihen maailmaan pyrittäessä, jossa me ehkä jonain päivänä haluaisimme asua. Kun EZLN (Ejército Zapatista de Liberación Nacional eli Zapatistien kansallinen vapautusarmeija, toim.huom.) julisti sodan vuonna 1994 valtion armeijaa ja senhetkistä presidenttiä Carlos Salinasia vastaan, sanoi se tarttuvansa tähän vaihtoehtoon "viimeisenä, mutta oikeutettuna keinona" yrittäessään perätä unohdettuja ihmisoikeuksiaan. Saadakseen oikeuden työhön, maahan, kattoon pään päällä, ravintoon, terveyteen, koulutukseen, itsenäisyyteen, vapauteen, demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. 1. tammikuuta 1994 San Cristobalin kaupungin talon seinään naulattu julistus kertoo selväsanaisesti heidän motiiveistaan. Marcos listasi ne näin: 1: Nälkä ja kurjuus ovat ainaiset vitsauksemme. 2: Meillä ei ole omaa maata ,jota viljellä ruokkiaksemme perheet. 3: Sotilaiden mielivaltainen käyttäytyminen, sortaminen, vangitsemiset, omista kodeistamme pois ajaminen, kidutukset ja murhat. Näillä keinoin valtio on vastannut meille vaatimuksiimme itsenäisyydestä. 4: Armeijan toimeenpanemat ihmisoikeuksien loukkaukset alkuperäämme, intiaanirotua kohtaan. Ainoan elinkeinomme maanviljelyn harjoittamisen estäminen. 5: Työmme arvon aliarviointi ja kaupankäyntimme hyväksikäyttö, primaaristenkin elintarvikkeiden puute tai huono saatavuus. 6: Välttämättömien palvelujen puuttuminen suurelta osin intiaaniväestöä. 7: Jo yli 60 vuotta jatkuneet valheet, petokset, lupaukset ja valtion määräämät sakot yms. rangaistukset. Vaadimme demokratiaa ja vapautta päättää itse oman kansamme tulevaisuudesta. 8:Ne, joilla on valta asettaa lakeja, eivät itse ole noudattaneet säätämiään lakeja, kun taas meidän intiaanien kohdalla ollaan pikkutarkkoja joka asiassa, vaikka salinistit (senhetkisen presidentti Salinasin hallitus) itse ovat ne, jotka lakia ensimmäisenä rikkovat. Tuosta päivästä (1.1.1994) lähtien zapatistit tekivät tiettäväksi julistuksessaan, että he eivät luovu taistelusta, ennen kuin oikeus toteutuu, ja he saavat elää haluamallaan tavalla. Armeija toimii hyvin omavaltaisesti Chiapasissa. Esimerkiksi jouluaattona 1997 sotilaat tunkeutuivat Acteal-nimiseen intiaanikylään ja teloittivat 37 kylän asukasta. Massamurhaa olivat edeltäneet jo viikkoja ryöstelyt ja naisten raiskaukset. Muun muassa tällaisista syistä johtuen zapatistit ovat muutaman kerran kieltäytyneet rauhanneuvotteluista valtion kanssa. Hallituksen tarjotessa sovittelevaa kättään armeijan joukot samaan aikaan sabotoivat kyliä teiden ja sivistyksen tuolla puolen. Kirjoittamattomana sääntönä on, että valtion joukot pysyttelevät maanteillä ja sissijoukot viidakoissa. Miten voidaan pyrkiä pysyvään ja oikeudenmukaiseen rauhaan, kun pää ei tiedä eikä hallitse sitä, mitä käsi tekee? Sopimusten rikkomiset ja niiden takaisin vedot, uhkaukset ja lupaukset, neuvottelut zapatistien ja valtion välillä pitkittyvät ja luovat odotuksia... ja jatkavat epätietoisuutta kansan kohtalosta, vaan ei sen päämäärästä. Suunnilleen aikavälillä 12.-21. elokuuta 1999 järjestettiin aktiivisten opiskelijoiden, yliopistoprofessorien ja muiden tukitahojen toimesta zapatistien ja kansalaisaktivistien yhteinen kokoontuminen eräässä autonomisessa intiaanikylässä La Realidadissa. Sen tarkoituksena oli osoittaa valtiolle, että zapatistit eivät ole yksin, ja että tätä taistelua ei käydä ainoastaan intiaanien ja sotilaiden välillä, vaan armeijan ja Meksikon kansalaisten välillä. Eräs ystäväni osallistui tuohon kokoontumiseen ja tässä lainaan osia kirjeestä, jonka hän kirjoitti minulle ollessaan kylässä. "12. elokuuta 1999, La Realidad, Guadalupe del Tepayac Taas Chiapasissa... Chiapas - sana, joka merkitsee niin paljon meille, joilla on toivo paremmasta huomisesta. Kaksi päivää sitten lähdimme Mexico Citystä Rauhan karavaanien mukaan. Matka oli täynnä vastoinkäymisiä: bussit hajosivat, tiet olivat todella huonossa kunnossa, myrskysade, unohtamatta armeijan tiesulkuja, joissa meitä filmattiin videokameralla, otettiin valokuvia ja sotilaat uhkailivat ryhmää, kuten tavallista... mutta lopulta saavuimme kylään. La Realidad on Tolojabal-intiaanien yhteisö. Heidät on karkotettu syntymäkylästään, jonka armeija otti haltuunsa ja rakensi sinne maan suurimman sotilastukikohdan. Tämä kylä sijaitsee "zapatistien alueella" ja juuri täällä tulee tapahtumaan "Valtakunnallinen kokoontuminen kulttuuriperinnön suojelemiseksi" (vapaamuotoinen käännös, espanjaksi Encuentro nacional en defensa del patrimonio cultural). Opiskelijat, opettajat, ulkomaalaiset ja siviilit kokoontuvat täällä kaikki samaan päämäärään pyrkien: palauttaakseen kunnioituksen ja arvon intiaaniväestölle. Kansalla, joka unohtaa menneisyytensä, ei voi olla tulevaisuutta. Olemme täällä unohdettujen kanssa. Läsnä ovat myös sotilaat... aivottomat murhaajat, hirviöt jotka eivät käytä aivojaan, vaan tottelevat sokeasti määräyksiä. Mietin, että ymmärtävätköhän he itsekään, mitä tekevät. Sotilaskoneet suorittavat jatkuvasti ylilentoja. Tänään saapuvat kokoontumisen avajaisiin zapatistien johtajat, komentaja Tacho, varakomentaja Marcos... ei haittaa, että sotilaat ovat lähellä. Meidän henkemme ja voimamme ovat vahvempia kuin yksikään rynnäkkökivääri. Myöhemmin samana päivänä... Marcos ja Tacho saapuivat vierailulle mukanaan joukko kapinallisia, zapatisteja. Miehiä ja naisia, jotka antavat meille toivoa, henki elää yhä! He saapuivat hiljaa... He joiden piti tarttua aseeseen tullakseen kuulluiksi, he joiden pitää kantaa naamiota tullakseen huomatuiksi. Valtio ei ymmärrä, että se ei voi myydä maata, joka ei sille kuulu - maa ei kuulu kenellekään, me kuulumme sille, äidillemme Tonatzinille. Olemme täällä puolustamassa kulttuuria, kokonaista elämäntapaa: sitä ei myydä! Nämä ihmiset eivät tule luovuttamaan! Ottamalla mallia heistä meidän tulee elää ihanteidemme mukaan ja uskoa asiaamme. Juuri he muistuttavat meitä tästä joka päivä jatkamalla taisteluaan paremman huomisen puolesta. Eräs toveri sanoi minulle: "Kuolemaa ei tarvitse pelätä, jos kuolee vapaana... mutta on olemassa sairaus, joka syö kansakunnan sisältä olemattomiin ja hävittää sen varmemmin kuin kuolema; välinpitämättömyys ja unohdus..." 13.elokuuta 1999 Tänään olen työskennellyt taitojeni mukaan kylän lapsien kanssa. Se oli mahtavaa. Annoimme heille tarvittavat välineet piirtämiseen. Jokaisen tuli selittää jälkeenpäin, mitä kuva esitti ja miksi oli halunnut piirtää juuri sen. Jotkut piirsivät puita tai perheensä, eläimiä, talojansa ja jotkut piirsivät zapatisteja. Kun kysyin heiltä miksi he piirsivät zapatisteja, he vastasivat: "Koska zapatistit suojelevat meitä". Myöhemmin samana päivänä... On jo ilta. Täällä on tapahtunut monia asioita. Amador Hernandez-nimiseen intiaaniyhteisöön, noin muutaman tunnin matkan päähän täältä, on lähetetty suunnilleen 600 laskuvarjosotilasta, jotka saapuivat San Quintínista, Chiapasin suurimmasta sotilastukikohdasta. Meille toivat tiedon tänne juuri uuden vierailun tehneet zapatistisissit. He sanoivat tulkitsevansa miehityksen olevan provosointia valtion taholta, ja sen motiivi on viedä taas kerran tilanne aseellisen yhteenoton partaalle, sabotoida juuri tätä tärkeää kokoontumista ja ottaa haltuun öljyrikkaimman osan valtiota. Tiedonannon jälkeen päätimme ,että noin 30 henkeä lähtee matkalle Amador Hernandeziin osoittaakseen armeijalle, että tämä on myös meidän taistelumme. Päätin lähteä heidän mukaansa... Tiedän, että lähteminen sisältää riskejä, mutta jos minun käsissäni on valtaa tehdä jotain asian hyväksi, minun pitää myös tehdä se. Huomenaamulla meitä tullaan hakemaan. 18. elokuuta 1999, Amador Hernandez, Selva Lacandona Olemme saapuneet alueelle, jota kutsutaan Los Montes Azulesiksi. Tämä on todellista viidakkoa, olemme täysin eristyksissä muusta maailmasta. Matka tänne asti oli todella pitkä ja raskas. Koko päivä kävelyä lähes läpitunkemattomassa viidakossa ja varsinkin näin sateiden aikaan maasto oli todella raskaskulkuista... Lisäksi muutama tunti ratsastaen. Koko reitti oli lähestulkoon pelkkää mutaa ja joissain paikoin upposimme polviamme myöten liejuun... Tilanne täällä on todella kriittinen. Kylää asuttavat Tzeltal-intiaanit ovat halunneet rakentaa tien pystyäkseen käymään kauppaa ja asioimaan muiden kylien kanssa kuten esim. San Quintinin... No, hallitus lähetti vastauksena armeijan kylän lähistölle, se on heidän tapansa neuvotella... Tarkoituksena on tietenkin pyrkiä valvomaan tarkemmin zapatistien liikehdintää. Tällä hetkellä koko yhteisö on noussut barrikadeille tätä sotilaiden läsnäoloa vastaan, ja aloite siviilien lähettämiseen tänne tuli heidän taholtaan. Tehtävämme on siis tasapainottaa ja tarkkailla tilannetta, raportoida ulkomaailmalle, minkälainen tilanne viidakossa todellisuudessa on. Sotilaiden leiri on hyvin lähellä kylää ja tilanne näyttää monimutkaiselta, kireältä. Joka päivä koko yhteisö miehet, naiset, lapset kerääntyvät sotilaiden eteen pyytäen heitä lähtemään pois, huutamaan heille. Me yhdymme heidän huutoonsa: YA BASTA! NYT RIITTÄÄ! Sotilaat ovat lähestyneet paikkaa piikkilanka-aidalla varustautuneina. He ovat aseistettuja hampaisiinsa asti ja useasti päivässä alueelle laskeutuu taisteluhelikoptereita.Kaksi päivää sitten sattui välikohtaus, jossa kepein varustautuneena käytiin sotilaan päälle. Sotilaat vastasivat kyynelkaasulla... Nyt he eivät ole tehneet mitään, luultavasti siksi että me olemme täällä. On uskomatonta, että täällä Äiti Maan kohdussa käydään sotaa, minä hetkenä hyvänsä saattaa kuulua kiväärin laukauksia. 21. elokuuta 1999, San Cristobal de las Casas Olen tällä hetkellä Ihmisoikeuskomission tiloissa San Cristobalissa. Loppujen lopuksi he tulivat hakemaan meidät pois oman turvallisuutemme takia. Chiapasin hallitus esitti meille uhkavaatimuksen poistua osavaltiosta, ja jos poistuminen ei tapahtuisi välittömästi, meidät pidätettäisiin ja toimitettaisiin suoraan vankilaan kansan kiihottamisesta, kapinallisuudesta ja intiaanien "manipuloinnista". Minun on siis lähdettävä Chiapasista... meidät on karkotettu omasta maastamme. Tämä valtio on uskomaton röyhkeydessään! Täällä on meneillään sota, jonka hallitus haluaa piilottaa ja salata omalta kansaltaan. Sanat "sorto" ja "ilmaisun vapauden kieltäminen" todella saavat uudenlaisen merkityksen täällä. Mutta me saavutimme paljon, useiden ihmisten katseet kääntyivät tänne unohtuneeseen viidakkoon edes hetkeksi. Useissa paikoissa järjestettiin mielenosoituksia kylien miehityksiä vastaan. Lähtiessämme Amador Hernandezista eräs toveri sanoi minulle: "Ethän aio unohtaa meitä?" Kuinka voisinkaan? Tämä ei ole se Meksiko, jonka olen aikaisemmin tuntenut ja jossa olen kuvitellut eläväni. Mieleeni jäi keskustelu jonka kävin erään zapatistimiehen kanssa: "Tiedätkö miksi teemme tätä?", hän kysyi minulta. "Kerronpa sinulle tarinan. Monia vuosia sitten, kun suurin osa kyläläisistä omistautui viljelemään maata, oli yksi mies, joka lähti laaksoon joka päivä istuttamaan puita. "Oletko hullu?", muut kummastelivat, "Niiden puiden kasvaminenhan kestää vuosia, etkä sinä niitä kuitenkaan koskaan tule näkemään". Mutta hän jatkoi puiden istuttamista, tuo vanha höperö mies. Vuodet kuluivat, ja nämä henkilöt vanhenivat ja kuolivat, heidän jälkeläistensä sukupolvikin oli melkein jo vaihtumassa. Eräänä päivänä lapset leikkiessään löysivät kauniin lehdon laaksosta. Lapset leikkivät siellä ihastuneina uupumukseen asti, ja kun he väsyivät, tuuheat puut tarjosivat heille suojaisan varjon. Palatessaan kylään he kysyivät kylän vanhimmilta tästä kauniista paikasta, mutta kukaan heistä ei tiennyt, mistä lapset puhuivat. Niinpä lapset veivät aikuiset tuohon lehtoon ja silloin kylän vanhin muisti tuon "hullun vanhan miehen, joka aina vain istutti puita". Hän kertoi tarinan muille. Miehet, naiset ja lapset alkoivat tanssia puiden ympärillä onnellisina siitä, että oli olemassa niin kaunis paikka kuin tämä. Me olemme istuttamassa näitä siemeniä, joita emme ehkä koskaan tule näkemään suurina puina, mutta luultavasti lastenlapsemme tulevat näkemään ne". Jälkikirjoituksena mainittakoon, että kaksi viikkoa siviilien vetäytymisen jälkeen armeija avasi tulen Amador Hernandezissa. Valtio painostaa tunnettuja ihmisoikeusaktivisteja siinä määrin, että osa heistä on alkanut harkita maasta lähtöä varteenotettavana vaihtoehtona. [ap] / toimittanut [kk] Linkkejä: www.ezln.org www.eco.utexas.edu/faculty/Cleaver/zapsincyber.html Kiinnostava kirja on Liken vuonna 1998 julkaisema Viva Zapata! - Chiapasin intiaanikapinallisten unelma paremmasta maailmasta, joka on kokoelma Subcomandante Marcosin kirjoituksia. KIPINÄ TOUKOKUU/2000 INDEX [Street Party Turussa 27.5.] · [Näpit irti geeneistä!] · [Keikka-arviot] · [Asian Dub Foundation] · [Otso Lapila] · [Vappu] · [A16 Washington DC] · [Chiapas ja zapatistit] · [Ruokareseptit] Takaisin etusivulle