Tilintekoja ja opetuksia Tammikuun 2001 kuumina suomalaisina puheenaiheena olivat mm. Kommunismin musta kirja sekä kansanedustaja Pentti Tiusasen paljastuminen menneisyydessään Stasin (Itä-Saksan salainen poliisi) yhteistyötoveriksi. Sattumalta samoihin aikoihin Saksassa herätti suurta kohua ministeri Joschka Fischerin radikaalivasemmistolainen menneisyys. Kommunismin musta kirja on myynyt Suomessakin niin suuria lukuja, ja siitä on käyty niin paljon keskustelua mm. sanomalehtien palstoilla, että epäilemättä monien ihmisten mielestä on tarvetta jonkinlaiselle reaalisosialismin "saavutusten" (mielivaltaiset "likvidoinnit", inhimillisyyden orjuuttaminen, omaehtoisen toiminnan tukahduttaminen, mielipuolinen asevarustelu, usko sosialismin tieteelliseen objektiivisuuteen jne.) uudelleenarvioinnille tai tilinteolle. On lohdullista, että useat ihmiset tuntuvat suhtautuvan suurella kriittisyydellä leninistis-stalinistisen kommunismin kaltaista totuusoppia kohtaa, ja että monet 70-luvun taistolaisetkin (kuten Satu Hassi) pitävät nyt myönteisenä asiana sitä, etteivät päässeet tuolloin todelliseen valtaan. Harmillisen paljon keskustelut ovat kuitenkin jumiutuneet siihen, kumpi - fasismi vai kommunismi - oli 1900-luvun suurin rikollinen, eli kumpi sai aikaan enemmän ruumiita ja inhimillistä kärsimystä. Tällainen määrällinen arviointi on todella mautonta: ikäänkuin miljoonista ruumiista puhuessamme voisimme edes arkijärjellämme ymmärtää näitä määriä. Esimerkiksi 10 miljoonaa ja 20 miljoonaa kuollutta ovat kummatkin yhtä kuin ääretön kärsimys ja ääretön inhimillisyyden häpäisy. Valtiokommunismin ja fasismin rikosten vertailu tuntuu erityisen mauttomalta, jos ruumislukuja käytetään fasismin rikosten vähättelyyn, mutta onneksi tällaiset äänenpainot ovat olleet vähissä (vaikkakin Suomen yhteistyö fasistisen Saksan kanssa on yhä asia, josta ollaan enimmäkseen hiljaa). Yleisempää on sen sijaan ollut käyttää valtiokommunismin rikoksia sen legitimoimiseen, mistä nykyään puhumme uusliberalistisena projektina tai "historian loppuna". Tätä sanotaan harvemmin julkilausutusti, mutta epäilemättä kommunismin synkän historian kertaamisen tehtävänä on joissakin puheenvuoroissa - suorasti tai epäsuorasti - ollut tuottaa käsitystä siitä, että globalisoituneen kapitalismin maailmanjärjestys on vapauden täydellistymä, jonka ainoa vihollinen on lopullisesti kuopattu. Tällainen näennäiseen vaihtoehtoasetelmaan vetoaminen peittää alleen vaihtoehtojen suunnattoman monimuotoisuuden ja yhteisöjen autonomian rakentaa itse omia todellisuuksiaan, sillä uusliberalistisen vallan murentaminen ei todellakaan välttämättä tarkoita pakkokollektivismia. Uusliberalistisen projektin oikeuttaminen saattaa liittyä myös siihen, että mustamaalataan työväenliikkeen historiaa kokonaisuudessaan - ihmisten järjestäytymistä työpaikoillaan omien oikeuksiensa puolesta, heikossa taloudellisessa asemassa olevien puolustamista, osuuskuntaliikettä jne. On muistettava, että kansanmurhat ja yhden puolueen etujoukkoasema eivät ole johdettavissa näistä pyrkimyksistä, eivätkä ne myöskään ole suoraa seurausta Marxin kirjoituksista (Leninin tai Stalinin kirjoitusten yhteydet tällaisiin ilmiöihin ovat selvempiä). Mustamaalauksen lisäksi keskusteluissa on tuotettu myös arvioita siitä, mitä meidän pitäisi oppia. Vasemmistoliiton Matti Viialainen totesi 16.1. TV 1:n A-talk -ohjelmassa, että nykyajan nuorten aktiivisten yhteiskunnallisten toimijoiden kannattaisi oppia se, että mikään - kuinka ylevä tahansa - tarkoitus ei saa pyhittää kaikkia keinoja. Tämä on epäilemättä asia, joka on syytä pitää mielessä. Samalla tämän huomion esittäjällä saattaa olla perspektiiviharha, sillä ns. uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on aivan toisenlainen keskustelukulttuuri kuin esimerkiksi taistolaisilla oli. Kriittisyys ja itsereflektiivisyys ovat meille jokapäiväisiä asioita - eivät keksintöjä, joista poliitikkojen tarvitsisi meitä muistuttaa. Kyseisessä TV 1:n ohjelmassa eräs toinen keskustelija hämmästeli oikeutetusti sitä, että 70-luvun Suomessa ei esiintynyt samanlaista "älyllisempää" uusvasemmistolaista liikehdintää kuin monissa muissa Euroopan maissa. Ehkä onkin niin, että uusvasemmistolaiset opetukset (kuten monet jälkiteolliset analyysit) ovat saaneet jalansijaa Suomessa vasta myöhemmin. Meidän aikamme ruohonjuuritason liikkeille ovat selviä asioita mm. se, että ristiriitoja on mahdotonta typistää minkään yhden akselin mukaan (kuten pääoma-työväenluokka), tai se että arkipäivän politisointi on tärkeää siinä missä organisoituminenkin. Lisäksi varteenotettavana opetuksena erityisesti Tiusasen tapauksesta voisi olla se, että varmasti nykyäänkin on asioita joista vaietaan. On nöyristelijöitä, jotka yhtiövallan etujen vuoksi uhraavat kansalaisten hyvinvointia, ja meilläkin on oma Suojelupoliisi, jonka tavoissa käyttää valtuuksiaan on varmasti arvostelemisen aihetta. Valtiokommunismin kuolema ei tappanut totuuksia, siitä on osoituksena nykyinen suomalainen vaihtoehdottomuuden politiikka. [ markus termonen ] KIPINÄ HELMIKUU/2001 INDEX [Kesällä Göteborgiin] · [Zapatistien karavaani] · [Attac: keksipaketti ja teekuppi] · [Opetuksia ja tilintekoja] · [Kipakka] · [Naisten lakko 8.3.2001] · [Ihmisten globalisaatio] · [EZLN vastaa] · [Karavaanireitti] Takaisin etusivulle