Euroopan tulevaisuutta tehdään tänään Mikä on tällä hetkellä yleisin tapa käsitellä nykyistä siirtymävaihetta, jossa Suomi muiden mukana on siirtymässä kansallisvaltioiden ajasta yhteiseen eurooppalaiseen poliittiseen rakenteeseen? Tiedotusvälineistä ja julkisesta keskustelusta tulee sellainen kuva, että yleisessä asenteessa on kaksi puolta. Ensinnäkin Euroopan Unioniin suhtaudutaan välttämättömyytenä. Sanotaan että meidän on osallistuttava yhteiseen poliittiseen päätöksentekoon tai että taloudellisen kasvun tavoite vaatii integroitumista vapaan kaupan rakenteisiin. EU:n kannattajat näyttäytyvät siis taloudelliset välttämättömyydet ymmärtävinä realisteina. Joillekin vasemmistolaisille taas EU on mahdollisuus tavoitella sitä vanhaa maailmanvaltion ideaa, jossa on sosiaalinen ulottuvuus sekä pyrkimys kontrolloida pääoman liikkeitä. Kieltämättä tätä nykyä on mahdotonta kumota ajatusta, että ylikansalliset poliittiset rakenteet ovat välttämättömiä. Yleisessä asenteessa on kuitenkin myös toinen puoli. Se on tietty suomalaisen uppiniskaisuuden asenne. Se näyttäytyy ylpeytenä kansallisista erityispiirteistä. Siihen liittyy oletus, että silloin kun tehdään päätöksiä ylikansallisella tasoilla, suomalaisten asioihin puuttuu joku ulkopuolinen. Tähän asenteeseen kuuluu puhua "rysselin herroista" samaan tapaan kuin Neuvostoliitosta oli tapana puhua tahona, joka puuttuu Suomen asioihin. Irvaillaan sillä, että direktiiviit kertovat meille kuinka käyrä kurkku saa olla tai milloin mämmiä saa myydä kaupassa. Nämä esimerkit ovat meille kaikille hyvin tuttuja arkielämästä. Ne ovat jopa niin arkipäiväisiä, että harvoin tulemme pohtineeksi, mistä tässä asenteiden ristiriidassa on kyse. Mielestäni se kertoo kykenemättömyydestä käsitellä nykyistä tilannetta, tässä siirtymävaiheessa kansallisvaltioista yhteiseen eurooppalaiseen poliittiseen tilaan. Toisella kädellä lyödään kättä päälle integroitumissopimuksista ja toisella kädellä pidetään kiinni kansallisvaltiollisesta vallasta. En kutsuisi tätä tekopyhyydeksi, sillä joskus ristiriidat ovat osa elämää ja sopeutumista vaikeaan tilanteeseen. Näkisin kuitenkin, että tämä ristiriita on ylittämätön. Kuinka on mahdollista samanaikaisesti integroitua Eurooppaan ja esimerkiksi olla luopumatta kansallisvaltiollisesta kansalaisuuskäsityksestä? Kansallisvaltioita voidaan pitää muinaisjäänteenä maailmassa, joka on globalisoitunut. Tässä maailmassa ihmiset, tavarat, ajatukset ja raha kiertävät intensiivisesti. Jotkut teistä saattavat tosin pitää "globalisaatiota" kielteisenä käsitteenä, ja sitä se tietysti onkin kun se määritetään yksinomaan ylikansallisten taloudellisten instituutioiden intressien mukaan. Kuitenkin, aivan kuten tässä Eurooppa-kysymyksessä, kannattaa muistaa että tällä hetkellä ei ole kyse globalisaation ja kansallisvaltioiden vastakkainasettelusta jossa toinen olisi paha ja toinen hyvä, vaan on kyse globalisaation sisällöstä. Joku saattaa väittää, että yhteisön ulkopuolelta tulevat vaikutteet ovat huono asia ja vedota yhteisönsä puhtauteen, mutta toisaalta kuka voi paikantaa täsmällisesti ilmiöiden alkuperiä? Onko sulkeutuneisuus luonnollinen tila vai onko luonnollinen tila pikemminkin elementtien loputon kiertäminen ja vuorovaikutus? Tietysti on eri asia se, että perustuuko tämä kierto pakkoon vai osapuolten tasa-arvoisuuteen. Kansallisvaltioiden synnyssä "rahvas", jolla ei juurikaan ollut poliittisia oikeuksia, muutettiin "kansaksi" ja alistettiin perustuslailliselle vallalle. Tämä valta jähmettyi joksikin mistä puhutaan "kansan tahtona", joka mitataan parlamenttivaaleissa esimerkiksi neljän vuoden välein ja joka näyttäytyy rakenteeltaan valmiina, tietysti vain näennäisesti. Toisaalta kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen "kansan" etnisestä yhdenmukaisuudesta ja yhteisestä alkuperästä. Tämä on kuitenkin myytti, sillä onko todella mahdollista täsmällisesti määrittää alueellisia rajoja, yhteisöjen rajoja. Onko esimerkiksi järkevää käsitellä Lapin asioita neljän eri valtion alaisuudessa? Kansallisvaltioiden toimenpiteiden oikeuttaminen "kansan tahdolla" ja niiden poissulkeva kansalaisuuskäsitys ovat tuottaneet suuria kärsimyksiä ihmiskunnan historiassa. Sama koskee niinsanottuja vallankumouksellisia vapaustaisteluita kuten kansakuntia, jotka ovat päässeet eroon imperialistisista isäntävaltioistaan. Tässä valossa on vaikea ymmärtää miksi niin monet ihmiset pitävät kansallisvaltioiden merkityksen pienenemistä tradegiana. Ehkä nämä kokemukset perustuvat oletukseen siitä, että kansallisvaltion itsenäisyys on sama asia kuin demokratia. Eurooppalaisessa kontekstissa on kyse siitä luommeko Euroopasta demokraattisen ja avoimen tilan vai uusliberalistisen vallan linnakkeen. Olisi varmaan paikallaan määrittää mitä tarkoitan uusliberalismilla. Uusliberalismin aatteellinen perusta on mm. Adam Smithin teorioissa ja niiden oletuksessa, että ns. vapaa taloudellinen kilpailu takaa suurimman hyödyn. Nämä teoriat luotiin aikana jolloin kansallisvaltioiden välinen kauppa oli tiukasti säänneltyä, joten sikäli on merkillistä miten niitä pidetään nykyään totuutena. Samoin on aika irvokasta, että ajatus vapaan kilpailun "näkymättömästä kädestä" korkeimman yleisen edun tuojana on vallalla aikana, jolloin vaurauserot köyhien ja rikkaiden valtioiden välillä kasvavat koko ajan. Tämä on todellakin hämmästyttävää, kun vuosittain miljoonat lapset kuolevat aliravitsemukseen ja 1,3 miljardia ihmistä elää alle dollarilla per päivä. Liberalismi on aina puhunut "vapaudesta" mutta voidaan kysyä kenen vapautta se on ja vapautta mihin, suuryritysten vapautta hyväksikäyttää vai ihmisten vapautta saavuttaa edes kohtuullinen hyvinvoinnin taso. Uusliberalistiselle vallalle on ominaista yksityistäminen. Tämä tarkoittaa ensinnäkin omistusjärjestelyitä kuten valtion omistuksen myyntiä. Toiseksi yksityistäminen koskee käytäntöjä eli sitä, että myös julkiset insituutiot toimivat kuin yksityiset yritykset. Lisäksi uusliberalistiselle vallalle on ominaista mitata ihmisten vaikutusvaltaa rahalla eli äänivallan mitta ei ole ihminen vaan dollari tai euro. Tällaisessa asetelmassa ihmiset ovat vain asiakkaita tai kuluttajia. Nykyään uusliberalistisen vallan sotilaallinen ulottuvuus ei enää edes juurikaan tarvitse julkista päätäntää tuekseen. Joskus ennen Nato sentään toimi YK:n hyväksymänä - nyt vaikkapa Kosovon sodan yhteydessä Naton tiedottaja Jamie Shea totesi: "Me emme vastaa kansainvälisen oikeuden edessä, me edustamme kansainvälistä oikeutta". Uusliberalistiselle vallalle on myös ominaista, että suuryhtiöiden etuja ajavat lobbaajat ovat keskeisiä poliittisia vaikuttajia. Tämä on todellisuutta myös Euroopan Unionissa. Corporate Europe Observatory on riippumaton tutkimusinstituutti ja kansalaisjärjestö, jonka raportti EU:n ja suuryritysten kytkennöistä on julkaistu nimellä "OY Eurooppa AB" (Like ja Rauhanpuolustajat, 1999). Tämän kirjan mukaan EU:n sitoutuminen uusliberalistisen talouspolitiikkaan on selkeästi yhteydessä lobbaajien vaikutusvaltaan. Pelkästään Brysselissä on yli kymmenen tuhatta lobbaajaa ja 500 suuryritysten lobbausryhmää. Tärkein lobbausinstituutio on Euroopan teollisuusjohtajien pyöreä pöytä (eli European Roundtable of Industrialists, lyhyesti ERT). Varsinaisesti se esittää vain yleisen tason strategisia linjauksia, mutta se on kyennyt systemaattisesti muuttamaan Euroopan Unionia mieleisekseen mm. suoralla osallistumisella eri EU- instituutioiden työryhmiin, joista monet on itse asiassa muodostettu sen aloitteesta. Yksi todiste ERT:n vallasta on "sisämarkkinoiden täydellistämistä" koskeva ohjelma. Tähän ohjelmaan kuuluu avainsektoreiden kuten kuljetusten, telekommunikaation ja energia-alan kilpailun vapauttaminen. Lisäksi kilpailukyvyn nimissä vero-, tulonsiirto- ja palkkatasoa pyritään yhtenäistämään, yleensä tietenkin suuntaan joka on epäedullisinta työntekijöiden tai sosiaalisten etuuksien varassa olevien aseman kannalta. Muita lobbausryhmiä ovat mm. UNICE, kansallisten teollisuus- ja työnantajaliittojen järjestö, tai AMUE, Euroopan raha- ja talousliittoyhdistys. Uusliberalismilla on hämmästyttävä ideologinen ylivalta. Tähän liittyy medioiden kyky näyttäytyä puolueettomina ja objektiivisina, vaikka poliittista puolueettomuutta ei ole olemassa. Uusliberalismi kykenee tehokkaasti näyttäytymään välttämättömyytenä, mikä on selvää mm. siitäkin kuinka suomalaiset poliitikot perustelevat päätöksiään vaihtoehdottomuudella. Voidaan kysyä ovatko he edes parlamentaarisia toimijoita jos heidän valinnoillaan ei ole paljonkaan merkitystä? Entä missä valta sitten on jos kaikki on vain vaihtoehdottomuutta? Todellisuudessa kyse on kuitenkin poliittisista projekteista ja tietoisista valinnoista, siitä huolimatta että uusliberalismi oikeuttaa itseään sillä, että se on vain taloudellinen oppi. Toisaalta ei kuitenkaan ole kyse mistään salaliitosta, vaan monikeskisestä poliittisesta projektista. Göteborgin EU-huippukokouksesta on puhuttu niinsanottuna "kolmen E:n kokouksena". Nämä kolme E:tä ovat environment, employment ja enlargement (ympäristö, työllisyys ja laajentuminen). Ympäristön osalta EU on varmaan edistyksellisempi kuin esimerkiksi Yhdyvallat, mutta taloudellisen vapauden ja kasvun ehdoilla tapahtuva kehitys tuottaa usein sovittamattomia ristiriitoja ympäristökysymysten kanssa. Toistaiseksi ratkaisuja on EU:n piirissä nähty paljon pääomaa vaativissa geeni- ja bioteknologisissa innovaatioissa eikä esimerkiksi perinteiseen luonnonmukaiseen viljelyyn ja lähituotantoon perustuvissa malleissa. "Toinen E", työllisyys, on politiikan peruskysymyksiä yhä kun virallisesti lamasta ollaan selvitty. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään valinnasta työllisyyttä edistävien toimenpiteiden kesken, vaan myös siitä, miten jakaa työtä, sillä stressi ja uupuminen ovat jokapäiväisiä ongelmia työelämässä. Toisaalta kyse on myös siitä, että epätyypillisellä työllä, tai sillä työllä mikä nykään on epävirallista, pitäisi olla suurempi arvostus palkkatyötä ylikorostavassa yhteiskunnassamme. Lisäksi keskeistä työn kannalta on myös se, kuka hallinnoi tuotantoa ja kenellä on oikeus sen tuloksiin, työntekijöillä vai pienellä johtoportaalla. Toistaiseksi EU:n piirissä ratkaisut ovat työllisyyskysymyksissä paljolti nojanneet työnantajajärjestöjen intresseihin, mm. lobbausjärjestelmän vuoksi. "Kolmas E", laajentuminen, on kysymys joka tällä hetkellä liittyy erityisesti Itä-Eurooppaan. Todennäköisesti Göteborgin huippukokouksessa ajetaan suunnitelmia, joissa tavaroille ja pääomalle myönnetään vapaa liikkuminen uusissa jäsenmaissa, mutta työvoiman vapaan liikkumisen osalta säädetään siirtymäaika. Tämä heijastelee vallitsevia siirtolaisuuspelkoja, ajatuksia "meistä" ja "heistä". Pidetään myös ongelmana, että työvoima tulee parempien palkkojen perässä vanhoihin jäsenmaihin, mutta ratkaisuksi ei suinkaan tarjota parempaa minimipalkkaa uusissa jäsenmaissa, vaan ihmisten liikkumisen kontrollia. Toisaalta ei ole todistettu, että maahanmuutolla olisi negatiivisia vaikutuksia kantaväestön työllisyyteen tai demokraattisiin oikeuksiin. Nimenomaan suhtautumisemme siirtolaisiin on yksi avainkysymys sen suhteen mitä tarkoitetaan Euroopalla demokraattisena ja avoimena tilana. Keskeistä on kansalaisuuden käsite, siis se, perustuuko eurooppalainen käsitys kansalaisuudesta poissulkemiseen ja oletukseen yhteisestä alkuperästä, vai perustuuko se avoimeen jäsenyyteen ja etniseen moninaisuuteen. Kaiken järjen mukaan eurooppalaisilla pitäisi olla myönteinen suhtautuminen siirtolaisuuteen, Eurooppahan on aikojen saatossa ollut paikka josta siirtolaiset ovat lähteneet ja johon siirtolaiset ovat myös palanneet. Tällä hetkellä Euroopassa elää miljoonia ihmisiä, joilla on laiton status. Monet näistä ihmisistä osallistuvat rikkauden tuottamiseen, tästä ovat esimerkkinä vaikkapa ne laittomat siirtolaiset, jotka työskentelevät viljelmillä Espanjassa. Hyvin konkreettisesti sanoen me nautimme heidän työnsä hedelmiä kun syömme tuotteita espanjalaisilta pelloilta. Kuinka voimme samanaikaisesti sanoa heille että he eivät ole eurooppalaisia? Todellisuudessa he ovat eurooppalaisia siinä missä mekin, sen perusteella että he asuvat täällä. Usein siirtolaisten läsnäolo kuitenkin hyväksytään vain jos he ovat hyödyllisiä pääoman kasautumisen kannalta, ja silloinkin heitä pidetään toisen luokan kansalaisina. Se miten Euroopassa kohdellaan laittomia siirtolaisia ja rakennetaan uusliberalistisen vallan linnaketta on suorastaan häpeällistä. Verratkaa vaikka puheita laittomia siirtolaisia vastaan siihen miten nykyään puhumme natsi-Saksan aikaan juutalaisia auttaneista ihmisistä sankareina. Monilla Eurooppaan tulevilla siirtolaisilla on unelmanaan avoin kansalaisuus ja mahdollisuus osallistua hyvinvoinnin tuottamiseen tasavertaisesti muiden ihmisten kanssa, samoine oikeuksineen. Tämän kansalaisuuden tila on Eurooppa. Tässä poliittisessa tilassa ei ole kansaa vaan siinä asuu moninaisuus: avointen yhteisöjen joukko, joka ei ole yhdenmukainen. On myös muita aloitteita, jotka liittyvät Euroopan rakentamiseen demokraattiseksi poliittiseksi tilaksi. Ensinnäkin demokratiaan kuuluvalle moraalisten kysymysten käsittelylle olisi suotava suurempi oikeus mennä taloudellisten päätösten alueelle. Demokratiaa voidaan kyllä kehittää ja kehittää, mutta tämä prosessi jää melko puutteelliseksi jos taloudellisten instituutioiden kuten Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailman kauppajärjestön epädemokraattinen vaikutusvalta pysyy keskeisenä. Sosiaalisten oikeuksien laajentaminen on myös keskeinen aloite. Tämä kysymys yhdistyy hyvin konkreettisesti uusien jäsenmaiden ottamiseen sekä avoimeen kansalaisuuteen. Sosiaaliset oikeudet ovat tärkeitä jotta ihmisen asemaa ei yksin määritä hänen asemansa palkkatyömarkkinoilla tai hänen asemansa perheessä. Sosiaaliset oikeudet koskevat mm. toimeentuloa, asumista, terveydenhuoltoa ja koulutusta, ja niistä nauttiminen on osa täyttä kansalaisuutta. Kokonaisuutena demokratisointiin kuuluvat aloitteet liittyvät siihen, kuinka antaa eurooppalaiselle federalismille myönteinen merkitys. Tällä hetkellähän esimerkiksi Pohjoismaissa federalismi on kuin mörkö, jolla kansallisvaltioiden puolustajat pelottelevat ihmisiä. Federalismi on kuitenkin välttämätöntä, jotta Euroopan yhdistymisen myönteisiä vaikutuksia kuten sosiaalisia oikeuksia tai avointa kansalaisuutta voidaan viedä korkeammalle tasolle. Ei ole sattumaa, että nykyään puhutaan paljon "alueiden Euroopasta", maakuntien Euroopasta. Suoraan osallistumiseen perustuva, hajautettu federalismi on hyvin tärkeä poliittinen aloite. Edellä esittämäni asiat ovat paljolti avonaisia ajatuksia, eivät totuuksia. Ne ovat kysymyksiä sillä demokratiassa ei kellään saa olla valmiita vastauksia. Samalla tavoin Eurooppa ei ole mikään lopullinen tila vaan sitä muodostetaan alituisesti. Tässä tilanteessa kansalaisten on tuotava voimakkaasti julki, millaisen Euroopan he haluavat. Ei ole mitään syytä jättää asiaa virkamiesten ja poliitikkojen käsiin, sillä näyttää jopa siltä, että heidän Eurooppansa ei ole edellä esitettyjen aloitteiden mukainen. [mt] KIPINÄ KESÄ-HEINÄKUU/2001 INDEX [Euroopan tulevaisuus] · [Turun Romantiikka] · [Moninaisuus vs G8] · [Naisten talouskirja] · [Levyt ja lehdet] · [Keisari ja Kulkuri] · [Keep Bangin'] Takaisin etusivulle