Harkimolaisuus suomalaisen urheilun perussuuntauksena Jääkiekkokausi 2000-2001 on taas pian alkamassa, mutta tuleeko viime vuosina käynnissä ollut kapitalististen ehtojen tunkeutuminen tällekin alueelle jatkumaan yhä kiivaampana? Tässä kirjoituksessa pyrin ensinnäkin antamaan perusteita sille, minkä takia aikamme suomalaisesta urheiluelämästä voi puhua "harkimolaisena" sekä toiseksi esittämään eräitä vastavoimia tälle suuntaukselle. Tarkastelen erityisesti joukkueurheilua, koska se seuraa suuren suosionsa ja liikevaihtonsa takia pitkälti vallitsevimpia yhteiskunnallisia virtauksia, ja on siten paras esimerkki harkimolaisuuden havainnointiin. Tarkoitan tässä artikkelissa urheilulla kilpaurheilua, ja rajaan sen ulkopuolelle muun liikunnan asian käsittelyyn liittyvistä tarkoituksenmukaisuussyistä. Edellytys edellisten kysymysten käsittelemiselle on tietysti se, että pidämme urheiluelämää ilmiönä, jossa on myös arvokkaita ja mielekkäitä piirteitä, ja että harkimolaisuus tarvitsee vastavoimia. On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, että joillakin ihmisillä on urheilusta pelkästään kielteisiä mielikuvia - siihen liittyvät kieltämättä esimerkiksi isänmaalliset kiihkomielisyydet, machoasenteet tai osakkuus kapitalistisessa teollisuudessa. Lisäksi on olemassa lukuisia esimerkkejä, joissa urheilua on käytetty kiinnittämään ihmisten huomio yhteiskunnallisista ongelmista johonkin toisarvoisempaan - jalkapallon asema monissa maissa on hyvä esimerkki tästä. Urheilu on kuitenkin mahdollista ymmärtää myös kenttänä, johon kuuluu moninaisuutta ja vaihtoehtoisia merkityksiä. Se on osa inhimillistä itseilmaisua ja yhteisöllisyyttä. On lisäksi huomattava, että urheilun ja kulttuurin rajat ovat usein kovin häilyvät. Jos urheiluun kuuluvat selvästi mitattavat suureet, siinä on myös ulottuvuuksia, joita ei voi mitata - aivan kuten kulttuurissa. Harkimolaisuuden piirteitä Koko 1990-luvun ajan suomalaisessa yhteiskunnassa oli meneillään kapitalistisen logiikan tunkeutuminen kaikille mahdollisille sektoreille, eikä tämä uusliberalistinen suuntaus ole lakannut, kun olemme siirtyneet uudelle vuosituhannelle. Tämä on selvää esimerkiksi yksityistämistendenssin tarkastelun perusteella: toisaalta on kyse laajasta omistuksen siirtymisestä valtiolta yksityisille pääomapiireille, mutta toisaalta yhä julkisessa omistuksessa olevien instituutioiden käytäntöjen muuttumisesta kapitalistisen logiikan mukaiseksi. Tämä logiikka merkitsee rahaa äänivallan merkittävimpänä mittana ja pääoman ehtojen mukaisia yhteiskunnallisia päätöksiä, eikä valtiolla ole juuri muuta roolia kuin olla pääoman väline. Suuntausta perustellaan välttämättömyydellä, ja kutsun tässä sen tunkeutumista urheilun alueelle "harkimolaisuudeksi". Varmaan aika harva on tietämätön siitä, että Harry Harkimo omistaa 1990-luvun menestyneimmän suomalaisen jääkiekkoseuran eli Jokerit Helsingistä ja lisäksi paljon muuta. En kuitenkaan tarkoita tässä harkimolaisuudella pelkästään yksittäisen miehen toimintaa, vaan pikemminkin tiettyä yhdenmukaistavaa ja pääoman määräysvaltaan alistavaa suuntausta, joka vaihtoehdottomuuden nimissä köyhdyttää urheiluelämää kulttuurisesti sekä myös taloudellisesti, onhan kyse omaisuuden keskittämisestä. Eräs esimerkki tästä on jalkapallo, joka on suomalaisella huipputasolla toistaiseksi harkimolaisuuden ja voittoatekemättömän talkoohenkisyyden välimuoto. Suomalainen jalkapallo on parhaillaan näiden kahden kamppailukenttä, jossa yhä enemmän valtaa alaa ajattelu, jonka mukaan kaupallistuminen merkitsee ainoata kehityskulkua ja menestyksen tietä. Jääkiekossa taas SM-liigan kehitys suljetuksi liigaksi, johon pääsyn ehkä jopa ensisijaisena edellytyksenä on taloudellinen kapasiteetti, kertoo peittelemätöntä kieltä läpikaupallistumisesta. Eräitä kuvaavia esimerkkejä ovat Harkimon lausunnot. Keväällä 2000 kun Jokerit oli hävinnyt finaalisarjan Turun palloseuralle, mies pyrki osoittamaan myyntivoiman olennaisimmaksi menestyksen mitaksi väittämällä, että TPS:n kaltainen joukkue ei olisi vetänyt hallia täyteen Helsingissä. Toisin sanoen onnistuminen on sitä, että tuote myy. Keväällä 1995 sattui sama tilanne: TPS voitti Jokerit finaalisarjassa. Tällöin Harkimo totesi katkerasti, että ensi kaudeksi on yksinkertaisesti ostettava paremmat pelaajat. Toisin sanoen joukkuetta ei rakenneta harjoittelemalla paremmin ja kasvattamalla taitoa, vaan käyttämällä lisää rahaa. Harkimolaisuus on myös vakiinnuttanut erään kuvaavan retorisen käänteen. Siinä missä ennen puhuttiin yksinkertaisesti "sponsoreista" eli joistain ikäänkuin ulkopuolisista tukijoista, puhutaan nyt "yhteistyökumppaneista" eli välttämättömistä toiminnan osapuolista, joille kuuluu myös päätösvaltaa. Harkimolaisuus on tuonut suomalaiseen jääkiekkoon yhä herkemmän valmentajien erottamiskäytännön, mikä kertoo kapitalismille tyypillisestä lyhytnäköisestä tarkasteluvälistä. Siis "tulos tai ulos". Harkimolaisuus on myös jatkuvaa laajentumista, onhan yksi kapitalismin pääperiaatteista "laajene tai kuole". Jatkuva laajentuminen merkitsee köyhien seurojen hyväksikäyttöä ja junioriresurssiksi alistamista. Uusien hyväksikäytettävien alueiden etsintä on tietenkin ominaisempaa menneelle kansallisvaltioiden ja imperialismin aikakaudelle kuin nykyiselle Imperiumin ajalle, jossa kaikki sosiaalinen elämä on hyväksikäytön kohteena ja jossa kapitalismin laajentuminen on viety äärimmilleen, mutta ehkä urheiluelämässä näiden aikakausien siirtymä ei ole vielä täysin tapahtunut. Toki tietyt alueet urheilussakin ovat läpikapitalisoituneita, kuten formulakilpailut, joissa kilpailijoina ovat peittelemättä eri pääomien edustajat ja heidän koneensa. Vastavoimia Harkimolaisuus on ollut lähes kymmenen vuotta monien suomalaisten urheilun seuraajien antagonismin kohteena, eikä tämä johdu pelkästään kateudesta. Tätä tyytymättömyyttä löytääkseen ei tarvitse penkoa tavallisten sanomalehtien urheilusivuja tai laajalevikkisten urheilulehtien kolumneja syvemmältä. Myös muut julkaisut ovat kiinnittäneet ilmiöön huomiota, esimerkiksi Voima, joka kertoi taannoin uusikaupunkilaisen I divisioonan joukkueen eli Jääkotkien peleissä käyvien epäharkimolaisista tunnoista. Ei tarvitse mennä kuin SM-liigaottelun katsomoon, niin tyytymättömyys on helppo aistia. Aivan tavalliset urheilun ystävät ovat kyllästyneitä siihen, että raha on määräävin voima heitä miellyttävässä kulttuurisessa alueessa. Monet ovat saaneet tarpeekseen siitä, että pelaajat ovat vain hyödykkeitä, joiden liikkeen pääoma on ehdollistanut, tai siitä, että voiton saa yleensä se kellä on yksinkertaisesti eniten rahaa. Eräs esimerkki urheiluelämän sisäisistä vastavoimista on 1900-luvun alun suomalainen työväenliike. Työväenliike politisoi arkielämää tavalla, joka on ominaista myös 1900-luvun loppupuolelta alkaen ilmaantuneille uusille yhteiskunnallisille liikkeille, ja urheilu on osuuskuntajärjestäytymisen ohessa olennainen esimerkki tästä. Koska sotien välinen suomalainen yhteiskunta oli työväenliikkeen näkökulmasta järjestys, joka edusti kauttaaltaan valkoista isäntävaltaa, omiksi liitoiksi järjestäytymisen valinta oli johdonmukainen. Työväenliike organisoi jopa kansainvälisiä urheilukilpailuja omille liitoilleen. Ei ole sattumaa, että köyhälistötaustainen, alunperin turkulainen Paavo Nurmi kieltäytyi vannomasta sotilasvalaa, tai että naisten osallstuminen sai työväen urheiluliitoissa paljon suopeamman vastaanoton kuin virallisessa porvarillisessa järjestyksessä, jossa naisen paikka ei ollut julkisessa piirissä. Työväenliikkeen esimerkkejä ei kuitenkaan voi soveltaa sellaisenaan. Teollinen antagonismi ei enää ole merkittävin ristiriita, ja proletariaatti on muuttunut. Maailma on globaalisti verkostoitunut, eikä ole paluuta pienyhteisöjen romantisointiin. Työväenliikkeen esimerkit ovat kuitenkin rohkaisevia, ja niissä on varmasti opittavaa esimerkiksi arkielämän politisoinnin suhteen. Nykyaikana harkimolaisuuden vastavoimien kannalta on keskeistä viihdykkeiden ja tunnetilojen tuotannon ja sen välineiden itsehallinta, aivan kuten kansainvälisen kapitalismin vastaisen toiminnan keskeisiä vaatimuksia on aineettoman tuotannon välineiden haltuunotto ja itsemäärääminen siinä missä aineellisenkin tuotannon. Edellinen voi tarkoittaa esimerkiksi suorempaa vaikuttamisosallisuutta erilaisiin urheiluun liittyviin kommunikatiivisiin tiloihin. Se voi tarkoittaa jyrkempiä protesteja läpikapitalisoituvaa urheilukehitystä vastaan. Harkimolaisuuden vastavoimilla on väistämättä paikallinen luonne, mutta tässä ei ole kyse muukalaisvihasta tai muurien rakentamisesta alueiden välille. Kyse on siitä, että ihmiset kykenevät identifioitumaan paremmin paikallisiin yhteisöihinsä, samanaikaisesti kun on tunnustettava, että useita nykyajan yhteisöllisyyksiä eivät jäsennä niinkään alueet vaan kulttuuriset piirteet kuten musiikki. Harkimolaisuus on kuitenkin tehnyt pikkukaupunki-, kaupunginosa- tai kyläjoukkueiden kannustamisen melko vaikeaksi, kun "oman kylän pojat/tytöt" ovat seurajoukkueissa harvassa. Jos seurajoukkueissa olisi enemmän paikallishenkeä, se merkitsisi vastavoimaa harkimolaisuudelle, joka sen sijaan siirtää pelaajia pääoman ehtojen mukaan. Samoin vastavoimien mahdollisuutena on pienten seurojen hengen palauttaminen eli suurseurojen tai maajoukkueiden hohdokkuusyksinoikeuden kiistäminen. Pienenä muistutuksena on tietenkin myönnettävä, että urheilijat tarvitsevat kehitysmahdollisuuksia ja omien valintojensa kannalta avoimia siirtoja, eivät mitään neuvostoliittolaista pakkoleiritystä tai sulkeutuneisuutta. Pelaajien oma tahto on kaiken kaikkiaan hyvin olennainen suuntaviiva seurattavaksi. Eräs anti-harkimolaisten vastavoimien tehtävä on purkaa liikunnan ja kilpaurheilun dikotomista jaottelua. Vastavoimien näkökulma korostaa sellaisia urheilun ilmaisullisia ja elämyksellisiä piirteitä, jotka eivät toimi pääoman ehtojen mukaan. Tämä näkökulma on omiaan purkamaan mainittua dikotomiaa. Koska harkimolaisuus sen sijaan mittaa kaikkea rahassa, se merkitsee tämän kaksijakoisuuden voimakasta vahvistamista, tuottaahan kilpaurheilu rahaa aivan toisella tavalla kuin liikunta. Liikunta tuottaa "ainoastaan" hyötyjä kuten hyvä olo tai henkinen nautinto, ja ne eivät ole palautettavissa rahaan. Liikunnan ainoat taloudelliset edut lienevät kansanterveydelliset vaikutukset, jotka säästävät sairaanhoitokuluja, mutta harkimolaisuushan ajattelee, että julkisen sektorin hyödyt ovat toissijaisia yksityisen sektorin hyötyihin nähden. Jos harkimolaisuus saisi päättää, kaikki terveydenhoitokin olisi yksityistä ja yksityinen sektorihan kaipaa asiakkaita eli huonovointisia ihmisiä! [mt] KIPINÄ SYYSKUU/2000 INDEX [Back in business] · [Kein mensch ist illegal] · [Maahanmuuttopolitiikan takapajula] · [Kohti Prahaa] · [Zapatistit puhuvat] · [Harkimolaisuus] · [Deportation Alliance] · [Numero] · [Megafoni] · [Resepti] Takaisin etusivulle